Tiedon siirtäminen rajojen yli on kansainvälisen kaupan ehto

Datan liikkuvuus on mahdollistanut valtioita, alueita ja kaupunkeja yhdistävien kansainvälisten arvoketjujen muodostumisen. Kun tuotanto on muuttunut entistä hajanaisemmaksi, yrityksistä on kasvanut aidosti globaaleja toimijoita.

Blogiin kirjoitti EK:n kauppapolitiikan harjoittelija Lauri Kangasniemi.
Kirjoittaja on EK:n kauppapolitiikan harjoittelija Lauri Kangasniemi.

Kansainvälisten arvoketjujen rakentuminen ohjaa uudella tavalla yritysten liiketoimintaa. Kaikkia toimintoja ei tarvitse koota yhden katon alle, vaan eri yksiköt voivat sijaita siellä, missä niiden kannalta olennaiset raaka-aineet ja osaaminen löytyvät. Tätä nykyä on esimerkiksi aivan tavallista, että yritys palvelee yksittäisen datakeskuksen avulla useista valtioista koostuvan laajemman maantieteellisen alueen tarpeita.

Arvoketjujen sisällä tuotantoprosesseissa käytetään valtava määrä erilaista tietoa, joka voidaan käytännössä jaotella kymmeniin erilaisiin datatyyppeihin, kuten yrityksen henkilöstötietoihin, tuotetietoihin, kirjanpitotietoihin ja huoltotarvetietoihin.

Tällaisen hajautetun rakenteen ehtona on tiedon liikkuvuus. Eri osasten on keskusteltava keskenään, jotta hajautetusta arvoketjusta saadaan tavoiteltu hyöty irti.

Sama koskee teollista internetiä, jonka toimimisen ennakkoehto on, että tieto kulkee sujuvasti rajojen yli. Teollinen internet tarkoittaa älyjärjestelmien, tiedon ja tuotannon liittämistä yhteen yritysten toiminnassa.

Lokalisaatiotoimet esteenä

Rajat ylittävät tietovirrat kohtaavat kuitenkin koko ajan enemmän rajoituksia, jotka voidaan tyypillisesti jakaa kolmenlaisiin esteisiin. Ensinnäkin valtioiden tietoinfrastruktuurille asettamat paikallisuusvaatimukset ovat harmillisen yleisiä. Toiseksi valtiot saattavat vaikeuttaa tarpeettoman raskaasti digitaalisia tietovirtoja kulkemasta tietosuojalainsäädännöllään. Kolmas mahdollinen tietovirtoja vaikeuttava este ovat valtioiden rakentamat palomuurit, internet-sensuuri ja pääsyvaatimukset tai suoranaiset tunkeutumiset yritysten tietokantoihin.

Esimerkiksi Venäjällä syksyllä 2015 voimaantuleva henkilörekisteriasetus vaatii ulkomaalaisia yrityksiä pitämään venäläisten asiakkaiden henkilötietoja sisältävät asiakastietokannat Venäjällä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että esimerkiksi kauppaketjujen tiedot venäläisistä kanta-asiakkaista tulee siirtää Venäjän rajojen sisään. Muutos tuo kustannuksia yrityksille ja pakottaa ne hankkimaan datakeskustilaa Venäjältä.

Vietnamissa viranomaiset ovat puolestaan pyrkineet estämään hallituksen kritisoimisen ja muun kansallista turvallisuutta tai sosiaalista järjestystä häiritsevän käytöksen Internetissä. Vietnamin laki edellyttää, että yrityksillä on vähintään yksi serverijärjestelmä maassa, jotta viranomaisilla on pääsy informaatioon tutkinnallisista tarpeista.

Esteet eivät ole yksin kehittyvien talouksien ongelma. Länsimaissa lokalisaatiotapauksia löytyy muun muassa Australiasta ja Kanadasta, joista jälkimmäisessä Brittiläisen Kolumbian ja Nova Scotian provinssit ovat linjanneet, että julkishallinnollisten instituutioiden hallinnoimat henkilötiedot on säilytettävä Kanadassa sijaitsevilla servereillä. Samoin pääsy tietoon on rajattu Kanadan maaperälle. Rajaus koskee niin kouluja, yliopistoja, sairaaloita kuin hallinnollisia virastoja.

Edellä kuvaillun kaltaiset lokalisaatiotoimet lisäävät turhia kustannuksia. Ne luovat tehottomuutta, vähentävät investointeja ja vääristävät yritysten kansainvälisiä arvoketjuja.

On tärkeää ymmärtää, miten monen vaiheen arvoketjussa on toimittava moitteetta, ennen kuin kuluttaja pääsee nauttimaan lopputuotteen hyödyistä. Onnistuminen vaatii, että tieto ylittää sujuvasti valtioiden rajoja.

Digitaalisissa tietovirroissa on kyse verrattain tuoreesta ilmiöstä, eivätkä asiaa koskevat kansainväliset sopimukset ole ajan tasalla. Kahdenväliset vapaakauppasopimusneuvottelut kuten TTIP ovat luonteva foorumi tiedon liikkuvuuden edistämiseen.

 

Kommentit

Kommentoi