Jukka Lehtonen bloggaa: Hankintalakia sovellettava jätealalla – suunniteltu siirtymäaika vuoteen 2030 on kohtuuton

Eduskunta käsittelee parhaillaan hallituksen esitystä uudeksi jätelaiksi. Lain valmisteluvaiheessa on ajoittain kipinöinyt kovasti, kun on vaihdettu näkemyksiä siitä, onko jätehuolto bisnestä vai viranomaistoimintaa. Entä lyövätkö kilpailu ja ympäristönsuojelu toisiaan korville. Laitan omankin lusikkani soppaan. Tai on se ollut siellä jo jonkin aikaa: olen ollut mukana lakiuudistusta valmistelleessa työryhmässä.

Jätelakiin on pesiytynyt säännöksiä, jotka antavat kunnille yksinoikeuden tiettyihin jätteisiin. Näitä yksinoikeuksia ollaan esityksessä hieman purkamassa, mutta jostain syystä ei niin paljon kuin hallitusohjelmassa luvattiin. Jätteiden omistajuus ei aikoinaan ollut mielenkiintoinen kysymys, mutta tänä päivänä se on. Jätteestä on tullut haluttu raaka-aine ja kiertotalouden edistäminen ei onnistu vanhoja rakenteita puolustamalla.

Kuntien jäteyhtiöt ovat väittäneet, että kilpailun avaamisen myötä hinnat nousevat ja palvelujen saatavuus vaarantuu. Yleensä kilpailun vaikutukset ovat juuri päinvastaiset, enkä jaksa uskoa, että jäteala olisi yksinäinen poikkeus markkinatalouden normaaleista lainalaisuuksista. Ehkä on niin, että monopolien purkamisen tarpeesta ja vaikutuksista ei saa puolueettominta vastausta niiltä, jotka tällä hetkellä nauttivat monopoliasemastaan, eivätkä haluaisi sen suomista eduista luopua.

Olen itse ollut aikoinaan mukana myös uuden hankintalain valmistelutyössä. On tehnyt pahaa kuunnella, kuinka surutta hankintalakia on parjattu jätelain uudistuksen yhteydessä. Ammuimme kuulemma Suomessa itseämme jalkaan, kun lähes ainoana EU-jäsenvaltiona teimme kansallisesti tiukemmat ns. sidosyksikkösäännökset kuin direktiivi edellyttää. Todellisuudessa meillä on loistava hankintalaki, ja sidosyksikkösääntelymme on kuin luotu taklaamaan juuri jätealalla rehottavia kilpailuneutraliteettiongelmia.

Hankintalain sidosyksikkösäännökset antavat kunnalle mahdollisuuden tehdä sidosyksiköltään, kuten omistamaltaan yhtiöltä, hankintoja ilman pääsääntönä muuten olevaa kilpailuttamisvelvollisuutta. Edellytyksenä on, että sidosyksikön toiminta kohdistuu pääosin omistajaan. Direktiivissä tämä ehto täyttyy, kunhan sidosyksikön myynti markkinoille ei ylitä kahtakymmentä prosenttia. Kotimaisessa hankintalaissa raja asetettiin tiukemmaksi: viiteen prosenttiin ja 500.000 euroon.

Miksi näin? No siksi, että vaikkapa kunnallinen jäteyhtiö hyötyy suuresti, että voi ilman kilpailutusta myydä palveluja omistajakunnalleen, luultavasti vieläpä itselleen hyvin ehdoin. Jos samainen kuntayhtiö lähtee markkinoille kilpailemaan samoista asiakkaista yksityisten jätealan yritysten kanssa, on kilpailuasetelma epäreilu. Tiukka sidosyksikkösääntely on siis aivan erityisen tarpeellinen jätealalla, mutta on sitä toki muillakin sektoreilla.

Joulun alla sain luettavakseni hallituksen jätelakiehdotuksen. Sen mukaan jätealan sidosyksiköihin alettaisiin soveltaa edellä mainittuja hankintalain rajoituksia vasta kolmentoista vuoden siirtymäajan kuluttua. Siis vuoden 2030 alusta. Muille toimialoille riitti kahden vuoden siirtymäaika, eikä edes sosiaali- ja terveyspalvelujen alalla toimiville sidosyksiköille annettu sopeutumisaikaa pidempään kuin vuoden 2021 loppuun. Niillä on sentään edessä valtaisa rakenneuudistus. Olisikin tärkeää miettiä vielä kerran, mikä on kohtuullinen siirtymäaika vetäytyä markkinahäirikön roolista.

Ainakin nämä itsestään selvät terveen kilpailun takeet pitäisi korjata lakiehdotuksen eduskuntakäsittelyssä. Ja jos kunnianhimoa löytyy, rakenteillekin voisi vielä tehdä jotain. Nyt monen yksityisen jäteyrityksen tie palvelun tuottamisessa välttämättömään infraan, kuten vaikkapa polttolaitoksiin, vie kunnan jäteyhtiön eli pahimman kilpailijan kautta. Kilpailija kyllä muistaa ottaa hyvän preemion välittäjän roolistaan. Eräiltä muilta sektoreilta voisi kopioida sellaista mallia, että infraan pääsisivät kaikki toimijat tasapuolisesti.

Kirjoittaja

Kommentit

Kommentoi