EU 2030 – miksi yksi tavoite on enemmän kuin kaksi?

EU:n komissio julkisti viikko sitten esityksensä energia- ja ilmastopolitiikan tavoitteiksi vuoteen 2030. Uusiutuvan energian näkökulmasta kirjoitinkin jo tuoreeltaan, mutta nyt pureudun vielä tavoitekokonaisuuteen. Eli siihen, miksi komission esitys oli mielestämme oikeansuuntainen.

Oikeansuuntainen se oli, mutta ei napakymppi. Suomen ja ilmastonkin etua olisi ajanut parhaiten yhden sitovan tavoitteen malli. Tähän ei komissio taipunut, vaan sen esitys sisälsi sitovan kasvihuonekaasujen päästövähennystavoitteen (-40 %) lisäksi myös EU-laajuisen sitovan uusiutuvan energian tavoitteen (osuus 27 %). Jos saan käyttää desimaaleja, voisin puhua ”puolentoista tavoitteen” kompromissista. Uusiutuvan energian tavoitetta ei näet ole jyvitetty jäsenmaille asti, vaan sitä arvioidaan EU:n tasolla. Siitä siis se ylimääräinen ”puolikas tavoite”.

Miksi puolustan yhden sitovan tavoitteen mallia? Siksi, että EU-politiikassa tulee erottaa tavoite ja toisaalta sen toteuttamiseksi tarvittavat keinot. Ilmasto tarvitsee päästövähennystavoitteen, mutta se ei välitä valituista keinoista tavoitteeseen pääsemiseksi, vaan ne on järkevintä toteuttaa mahdollisimman joustavasti ja edullisesti. Uusiutuva energia ja energiatehokkuus ovat juuri niitä keinoja, joita erityisesti päästökaupan piiriin kuuluvien toimialojen pitää voida käyttää markkinaehtoisesti edullisuusjärjestyksessä – ei poliittisesti valituin keinoin ja hinnoin.

Yhden tavoitteen vastakohtana on tietysti useamman rinnakkaisen ja päällekkäisen sitovan kokonaistavoitteen asettaminen. Silloin valinnanvapaus ja kustannustehokkuus menetetään. Teknologian kehittymisen optimaaliselle hyödyntämiselle ei jätetä tilaa. Esimerkiksi uudet energiatehokkuusinnovaatiot voivat alentaa päästövähennyskustannuksia 2020-luvulla niin paljon, ettei uusiutuvan energiantuotannon lisääminen tiettyyn poliittisesti valittuun määrään ole taloudellisesti järkevää. Tai toisin päin.

Pelkkä päästövähennystavoite olisi siis riittänyt, varsinkin kun sen esitetty prosenttiluku on niin kireä. Päästökaupan piirissä olevat päästövähennykset olisi yli tuplattava vain kymmenessä vuodessa (21 %:sta 43 %:iin v. 2030 mennessä). Tämä luo suurta kysyntää päästöoikeuksille ja niiden hinta nousee, päästömarkkinakonsulttien arvioiden mukaan jopa 40 euroon tonnilta vuonna 2030. Päästökaupan ohjausvoima kasvaa siis radikaalisti 2020-luvulla. Ohjausvoimaa ei saa turhaan sotkea päällekkäisillä ohjauskeinoilla, tällöin kokonaiskustannukset kasvavat.

Yksi tavoite on siis tärkeä päämäärä, jolle on hyvät perusteet. Mutta sitäkin tärkeämpää on päästä maailmanlaajuisiin päästövähennyksiin – muuta keinoa ilmaston pelastamiseksi ei ole. Vähintään kaikki G20-maat tulee saada laillisesti sitovasti mukaan.

Tätä odotellessakin tulee kuitenkin pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Tämä on syy, miksi Euroopassa pitää antaa hyvitystä energiaintensiiviselle teollisuudelle. Se kärsii kilpailuhaittaa niin kauan kuin päästökaupan voimistuminen nostaa vain eurooppalaisten yritysten energiakustannuksia. Usea Suomen EU-kilpailijamaa on jo ottamassa käyttöön hyvitysmekanismeja päästökaupan aiheuttamaa sähkön hinnan nousua kompensoimaan. Nyt täytyy Suomessakin herätä – ei oteta tarpeetonta takamatkaa!

 

Lue myös:
Mikael Ohlströmin blogikirjoitus Uusiutuvan energian tavoite 2030 – mitä uutta? (23.1.2014)

Kirjoittaja

Kommentit

Kommentoi