ILO:n työkonferenssi käynnistyi Genevessä
Kansainvälisen työjärjestön ILO:n 107. työkonferenssi on käynnistynyt Genevessä. Työkonferenssi kokoaa vuosittain yhteen kolmikantaiset delegaatiot järjestön 187 jäsenvaltiosta keskustelemaan monenlaisista työelämää koskevista kysymyksistä. Konferenssi alkoi 28.5. ja se kestää kaksi viikkoa. EK:lla on paikalla kolme edustajaa, Mika Kärkkäinen, Riitta Wärn ja Ilari Kallio.
Ennen konferenssin aiheiden esittelyä paikallaan on pieni kertaus siitä, miten ILO voi säännellä työelämää.
ILO voi antaa kahdenlaisia työelämää koskevia säädöksiä: yleissopimuksia ja suosituksia. Molemmat on osoitettu jäsenvaltioille, ei siis yksittäisille työnantajille tai työntekijöille. ILO:n hyväksymät sopimukset eivät ole sellaisenaan sitovia. Jotta sopimus kävisi jäsenvaltiota sitovaksi, jäsenvaltion tulee ratifioida se. Yleisesti ottaen voi havaita, että mitä yksityiskohtaisempi ja ”kunnianhimoisempi” sopimus on, sitä pienemmäksi ratifiointien määrä jää, koska jäsenvaltiot eivät monesti halua sitoutua pitkälle meneviin velvoitteisiin.
ILO:n sopimuksilla voidaan taata globaalisti sovellettavat minimityöehdot ja tasoittaa jäsenvaltioiden välisiä eroja työoloissa. Sopimusten varjopuolena tuodaan usein esille, että niitä on vaikea muuttaa tai kumota sen jälkeen, kun ne on hyväksytty. Niistä puuttuu joustavuus ja mahdollisuus mukauttaa ne muuttuneeseen toimintaympäristöön. Ne voivat jarruttaa kansallisen lainsäädännön uudistamista. ILO:n sopimuksiin perustuvia pykäliä kun ei voida kansallisin toimin muuttaa toiseksi.
Suositukset puolestaan ovat soft law -tyyppisiä sääntelyinstrumentteja, jotka ovat luonteeltaan tavoitteellisia. Niitä ei ratifioida eivätkä ne tule jäsenvaltioita sitoviksi. Jäsenvaltioilla on kuitenkin velvollisuus raportoida ILO:lle, mitä ne ovat tehneet suositusten toteuttamiseksi. Tyypillisesti suosituksissa luetellaan erilaisia toimenpidevaihtoehtoja, joista jäsenvaltiot voivat valita sopivimmat. Jäsenvaltioille jää paljon liikkumavaraa säätää tarpeellinen lainsäädäntö tai tehdä muita toimenpiteitä. Toisaalta suositukset voivat joustavuutensa ja sitomattomuutensa vuoksi olla sisällöltään paljon sopimuksia yksityiskohtaisempia. Näiden etujen vuoksi suositukset ovat usein sopimuksia hyödyllisempiä keinoja työelämän kansainvälisessä työelämän sääntelyssä.
Sopimusten ja suositusten erottelu –– ja niiden erojen analysointi –– on juuri nyt ajankohtaista työnkonferenssissa. Konferenssin agendalla on väkivalta ja häirintä työelämässä. Tämän vakavan ongelman torjumiseksi harkitaan ILO:n säädöstä, ja sen muoto on olennaisimpia keskustelun aiheita. Tekeekö ILO aiheesta uuden yleissopimuksen vai suosituksen –– vaiko kenties molemmat, kuten ILO:n toimisto ehdottaa? Aihetta käsitellään tarkemmin tulevissa blogikirjoituksissa. Konferenssin pöydällä aihe on vielä ensi vuonnakin. On mahdollista, että valinta sopimuksen ja suosituksen välillä lykkääntyy seuraavaan konferenssiin.
Muina aiheina konferenssissa ovat sosiaalinen dialogi ja kestävän kehityksen tavoitteet. Näissä aiheissa ei ehdoteta ILO:n antavan sääntelyä. Ne pohjustavat ILO:n muuta työtä, kuten jäsenvaltioille annettavaa apua työllisyys- ja sosiaalipolitiikan kehittämisessä sekä ILO:n normien soveltamisessa. Aiheiden käsittely voi kuitenkin johtaa aloitteisiin uusiksi ILO:n normeiksi.
Konferenssissa kokoontuu myös jokavuotiseen tapaan applikaatiokomitea. Siellä käsitellään tapauksia, joissa jäsenvaltioiden väitetään rikkoneen ILO:n normeja. Komiteassa kuulee joskus myrskyisääkin keskustelua, kun kansainvälisen politiikan jännitteet purkautuvat delegaattien puheenvuoroissa.