Valinnanvapaus on toimiva keino parantaa myös sote-palvelujen laatua. Valinnanvapaus lisää myös palvelujen tuottavuutta, mikä on välttämätöntä sosiaali- ja terveydenhuollon menojen kasvun leikkaamiseksi 3 miljardilla eurolla, johtaja Oksala sanoo.

Pitkät siirtymäajat kohtelevat kansalaisia eriarvoisesti

Maakunnille ollaan antamassa mahdollisuuksia pitkittää valinnanvapauspalveluja sekä oman tuotannon siirtämistä maakunnan yhtiön tuotettavaksi. Tätä mahdollisuutta Oksala kritisoi, koska se kohtelee kansalaisia eriarvoisesti.

– Siirtymäajat sosiaali- ja terveyskeskusten toiminnan aloittamiselle ja maakunnan omistaman tuotannon yhtiöittämiselle ovat liian pitkiä. Ne viivästyttävät uusien palvelujen saatavuutta ja terveen kilpailun syntymistä tuottajien välille. Kun tähän yhdistää maakuntien mahdollisuuden päättää valinnanvapauden toteutuksen ajankohdasta maan eri osissa, kansalaisten yhdenvertaisuus kärsii, Oksala perustelee.

Hallinnolle ei pidä antaa mahdollisuutta viivyttää loputtomiin suomalaisten sote-palveluita parantavan uudistuksen toteutumista. Sote-uudistuksen valmistelu on jo kestänyt kymmenkunta vuotta. Nyt on sanoista ryhdyttävä tekoihin, Oksala vaatii.

Sosiaalisen ulottuvuuden syventäminen ei kuitenkaan onnistu, ellei samalla luoda edellytyksiä talouskasvulle ja uusien työpaikkojen synnylle. Tämä edellyttää sitä, että suomalaiset ja eurooppalaiset yritykset ovat kilpailukykyisiä myös globaaleilla markkinoilla.

Komission eilen julkistamat keinot eivät edistä edellä mainittuja tavoitteita. Esimerkiksi komission ehdotus työntekijän oikeudesta ns. hoitovapaaseen koskien sairasta sukulaista tulee lyhentämään työaikaa EU-tasolla ja lisäämään yritysten ja/tai valtioiden kustannuksia merkittävästi.

Pilari keppihevosena?

Näyttää jo nyt siltä, että sosiaalisten oikeuksien pilaria tullaan käyttämään keppihevosena EU:n uudelle sääntelylle työelämä- ja sosiaaliasioissa. Tämä on epäjohdonmukaista, koska sosiaalipilarin esitetään kattavan vain euromaat ja muut EU-maat voisivat seurata sitä halutessaan. EU-lainsäädäntö koskettaa kuitenkin kaikkia jäsenmaita.

Erityisen huolestuttavaa on, että komissio ei kunnioita eurooppalaisten työmarkkinajärjestöjen yhteistyötä ja saavutuksia. Nykyinen vanhempainvapaadirektiivi perustuu eurooppalaisten työmarkkinajärjestöjen väliseen sopimukseen. Sen yksipuolinen kumoaminen ja korvaaminen komission ehdotuksella voi vaarantaa koko eurooppalaisen sosiaalidialogin tulevaisuuden.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden osalta hyödyllisiä voivat olla sosiaalisia trendejä kuvaavat mittarit, jotka on kytketty EMU-maiden talouden seurantaan liittyvään ns. eurooppalaiseen ohjausjaksoon. Näin ainakin nähdään eri maiden väliset erot.

EK näkemyksen mukaan komission on hyväksyttävä, että jäsenmaiden valmiudet työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan kehittämiseen ovat erilaiset johtuen taloudellisista ja kulttuurisista tekijöistä. Syyt hitaalle edistymiselle joissain maissa ovat usein seurausta talouskriisistä sekä myöhästyneistä tai riittämättömistä rakenneuudistuksista, eivät oikeuksien tai sääntöjen puutteesta. EU voi, ja sen tulee, kannustaa jäsenmaita tarpeellisiin uudistuksiin, mutta päätöksenteon on oltava niiden omissa käsissä.

Lisäksi ei tulisi unohtaa, että sosiaalinen oikeudenmukaisuus Euroopassa on jo nyt korkeatasoista globaalistikin tarkasteltuna. Siksi uusien aloitteiden tulisi olla huolella harkittuja eikä niiden varjolla tule heikentää EU:n kilpailukykyä ja vaarantaa työpaikkoja.

Toisen kannustinloukkuja vähentävän toimen piti olla asumistuen uudistaminen. Odotukset olivat korkealla. Olihan asiaa valmisteltu elokuusta 2016 alkaen erityisessä virkamiestyöryhmässä, jonka työ valmistui alkuvuodesta 2017.

Nyt kaavailtu uudistus johtaa toimeentulotukimenojen kasvuun. Kannustinloukkuja purkavat vaikutukset jäävät vähäisiksi.

Mitä sitten olisi pitänyt tehdä? Tiedossahan piti olla, että kannustinloukkuja ei saa puretuksi ilman puuttumista asumistukeen.

Niin kauan, kun kasvukeskuksissa on liian vähän kohtuuhintaisia asuntoja, nousee asumisen kustannus monelle pienituloiselle aivan liian korkeaksi.

Kestävä ratkaisu ongelmaan löytyy vain siitä, että kohtuuhintaisia asuntoja rakennetaan huomattavasti nykyistä enemmän alueille, joissa on avoimia työpaikkoja, ja joille niitä jatkossakin syntyy. Tämä edellyttää parempia päätöksiä kunnissa, mutta myös kaavoitukseen ja rakentamiseen liittyvien normien osittaista purkua.

Rakentamiseen ja kaavoitukseen liittyvät ratkaisut eivät valitettavasti ole nopeavaikutteisia. Välitöntä muutosta tilanteeseen saadaan vain muuttamalla asumisen tukemista. Ja selvää on, että tällöin pitää muuttaa niin yleistä asumistukea kuin myös toimeentulotuesta maksettavaa asumismenojen korvausta. Muutoin muutokset asumistuessa johtavat vain lisääntyvään toimeentulotukimenoon.

Se, että asumismenoja korvataan niin yleisestä asumistuesta kuin myös toimeentulotuesta, tekee järjestelmästä ja sen uudistamisesta vaikean.

Hallituksen olisi pitänyt pystyä päättämään yleisen asumistuen neliörajojen tai muiden omavastuuta lisäävän muutosten lisäksi kahdesta muusta asiasta. Ensinnäkin asumiskustannusten omavastuuta olisi pitänyt myös toimeentulotuessa lisätä, ja toiseksi työtulojen leikkaavaa vaikutusta asumistukeen olisi pitänyt lieventää.

Toimeentulotuessa on aikoinaan ollut asumismenojen 7 % omavastuu. Se säädettiin pääministeri Lipposen hallituksen esityksestä 2.valtiovarainministeri Alhon johtaman kannustinloukkutyöryhmän valmistelusta. Tämä toimi yhdessä silloin toteutettujen muiden toimien kanssa, ja on ollut ainua kerta, kun tuloloukkuja on oikeasti kyetty purkamaan. Yleensä hallitukset ovat niitä lisänneet.

Työn kannustavuuden näkökulmasta on ongelmallista, että työtulojen kasvaessa asumistuki leikkaantuu hyvin jyrkästi. Siksi olisikin ollut viisasta lieventää työtulojen, ei siis muiden tulojen, asumistukea leikkaavaa vaikutusta. En ollenkaan ymmärrä miksei tätä mallia, jota kyllä on päättäjille esitelty, ei nyt voitu toteuttaa.

Asumistuella, sen tasolla ja omavastuulla, on selvä vaikutus niin työn kannustavuuteen kuin myös asuntojen vuokriin. Nykyistä suurempi omavastuu kannustaa omilla valinnoilla vaikuttamaan omiin asumiskustannuksiin. Se myös kannustaa työllistymiseen, varsinkin jos samanaikaisesti pienten työtulojen ja asumistuen yhteensovitusta parannetaan.

Kannustinloukkujen purkamiseen ei ole helppoja keinoja. Jos näin olisi, loukut olisi jo purettu.

Maan hallituksen tulee hakea esimerkki urheilusta. Aiempaa paremmat talousluvut eivät saa tuudittaa hallitusta väärään tunnelmaan. Liian moni ministeri kertoo puheissaan hyvistä tuloksista eikä siitä mitä vielä hallitus tekee. Nyt ei ole varaa höllätä vauhtia vaan painaa kaasua.

Hallituksen onnistumisen ratkaisevat kaksi asiaa: työllisyys ja uudistukset. Keskityn työllisyyteen.

Kannustinloukut ovat iso yksilöllinen ja yhteiskunnallinen ongelma. Työn ensisijaisuus ei toteudu. Lisätyöstä tai palkan lisästä jää ääriesimerkeissä käteen vain 10 prosenttia, jopa alle. Työ ei houkuttele eikä ahkeruus kannata.

Työn ensisijaisuutta hallitus voi parantaa keventämällä työn verotusta, alentamalla päivähoitomaksuja ja korostamalla työn ensisijaisuutta vaikkapa asumistuessa. Näillä toimilla työ tulisi etusijalle sosiaaliturvan sijaan.

Kannustinloukkujen purku edellä esitetyllä tavalla parantaisi myös työvoiman liikkuvuutta. Meillä on Suomessa joillakin alueilla työvoimapulaa ja toisilla alueilla korkea työttömyys. Tätä kohtaantoa pitää parantaa.

Suomen kilpailijamaita alhaisempi työllisyysaste ja kasvava työvoimapula uhkaavat tulevaa kasvua. Suomi ei nykykunnossa pääse maailmantalouden kasvuun kiinni. Huoli on reaalinen.

Hallitus ei kannustinloukkuja purkaessaan ole sidottu kolmikantaan, työmarkkinajärjestöihin eikä se voi paeta kenenkään selän taakse. Hallituksella on kansalta saatu mandaatti laittaa ohjelmansa mukaisesti maan talous kuntoon. 

Hallitus ei myöskään saa vedota lähestyvään perussuomalaisten puoluekokoukseen ja jättää tekemättä talouden ja työllisyyden kannalta väistämättömiä päätöksiä.

Hallituksen tulee palata pelikentälle puoliväliriihestä täynnä virtaa ja uskoa. Vaalikautta on puolet jäljellä ja siinä saa aikaan paljon. Kun maali eli talouden käänne on kirkas, matka sinne joutuu. Nyt vain kaasua pääministeri Sipilä.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran mtv.fi-sivustolla Nettivieras-palstalla 21.4.2017

– Työtaisteluissa menetetyt työpäivät ovat kuitenkin Suomessa edelleen merkittävät, verrattuna esim. Ruotsiin tai Saksaan. Vuosina 2006-2015 menetettiin työtaisteluiden takia Ruotsissa keskimäärin vuodessa 5 työpäivää, Saksassa 7 työpäivää ja Suomessa 44 työpäivää tuhatta työntekijää kohti (Lähde: Institut der deutschen Wirtschaft Köln). Meillä on siis vielä kirittävää, EK:n johtaja Ilkka Oksala sanoo.

Yleisin syy EK:n jäsenyrityksissä toimeenpannuille, vuoden 2016 työtaisteluille oli työvoiman vähentäminen tai sen uhka sekä työnjohdollinen menettely, työn järjestelyt tai henkilöstöpolitiikkaan liittyvä syy.

Laittomat lakot riesana

Valtaosa kaikista lakoista oli siis vuonna 2016 laittomia. 2000-luvulla laittomia lakkoja on ollut keskimäärin noin 100 vuodessa. Vastaavana aikana Ruotsissa on ollut keskimäärin 2 laitonta lakkoa vuodessa.

– Laittomien lakkojen yleisyys liittyy Suomen työrauhajärjestelmän perustavaa laatua oleviin ongelmiin. Vaikka työehtosopimuksen voimassa ollessa tulisi vallita työrauha, laittomista työtaisteluista ammattiosastolle ja/tai ammattiliitolle tuomittavat alhaiset, muutaman tuhannen euron hyvityssakot mahdollistavat lakkoilun työehtosopimusten voimassaolonkin aikana. Tässä on iso ero Ruotsiin nähden, jossa laittomista työtaisteluista voi joutua yksittäinen työntekijäkin vahingonkorvausvastuuseen. Tämä osaltaan hillinnee lakkohalukkuutta, Oksala selvittää.

Esimerkkejä räikeimmistä vuoden 2016 laittomista lakoista, joilla aiheutettiin yksittäisille yrityksille miljoonien eurojen vahingot (TT=työtuomioistuin):

• Konduktööreistä ja asemapalvelutyöntekijöistä koostunut noin 100 työntekijän ryhmä lakkoili rautatiealalla maalis-huhtikuussa 2016 vuorokauden ajan. Lakon syyksi oli ilmoitettu valtion omistajapolitiikka ja yhteistoimintamenettelyn johdosta aiheutuneet irtisanomiset. Työtuomioistuin (TT 2016:126) katsoi tuomiossaan lakon kohdistuneen voimassaolevaan työehtosopimukseen ja siten sen laittomaksi. Yritykselle aiheutui vuorokauden työtaistelusta noin miljoonan euron vahingot ja lähes koko Suomen junien matkustajakaukoliikenne seisahtui. 14 ammattiosastoa tuomittiin maksamaan hyvityssakkoa yhteensä 11 200 euroa ja ammattiliitto 5 000 euroa.
• Runsaat 1 000 henkilöä eri henkilöstöryhmistä lakkoilivat teknologiateollisuudessa toimivan konsernin yrityksissä huhtikuussa 2016 noin 34 tunnin ajan. Lakoilla vastustettiin konsernin eri yrityksissä aloitettuja yhteistoimintaneuvotteluja. Työtuomioistuin (TT 2017:13, TT 2017:14, TT 2017:15 ja TT 2017:16) katsoi eri henkilöstöryhmiä koskeneissa tuomioissaan lakkojen kohdistuneen voimassaoleviin työehtosopimuksiin ja siten ne laittomiksi. Konsernin yrityksille runsaan vuorokauden työtaisteluista aiheutui noin 3,1 miljoonan euron vahingot. Ammattiosastot tuomittiin maksamaan hyvityssakkoja yhteensä 11 600 euroa ja ammattiliitot 7 500 euroa.

– Vuosi 2016, kuten koko 2000-luku, osoittavat, että Suomessa toimivien yritysten kilpailukykyä voitaisiin helposti ja nopeasti parantaa vähentämällä laittomien työtaisteluiden ja niistä aiheutuvien vahinkojen määrää. Tämä edellyttää laittomista työtaisteluista tuomittavien sanktioiden merkittävää kiristämistä, Oksala kiteyttää.

Suosittelen tutkimaan vientitilastoja. Ne puhuvat karua kieltään: Suomen tavaraviennin arvo on pudonnut 20 prosenttia verrattuna aikaan ennen finanssikriisiä. Kehitys on erkaantunut huolestuttavalla tavalla suhteessa vaikkapa Ruotsiin ja Saksaan, jotka ovat ohittaneet jo reippaasti vuoden 2008 tason. Näiden tilastojen valossa meillä on kiistaton kilpailukykyvaje niin kauan, kunnes pystymme kirimään verrokkimaiden vientikehityksen kiinni!

Viennistä on syytä olla huolissaan myös suomalaisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Elintason nousu kun on riippuvainen viime kädessä viennistä. Puolentoista prosentinkaan talouskasvu ei pitkän päälle lämmitä, jos se tulee velkavetoisesta kulutuksesta tai kotimarkkinoiden rakennustoiminnasta.

Miten kilpailukykyeroa pitäisi sitten kuroa umpeen?

Kilpailukykysopimus oli tärkeä päänavaus, jolla kustannustasoa saadaan kiinni vuosien myötä 4–5 prosenttia. Vähintään yhtä ratkaisevaa on lähivuosien johdonmukainen kehitys maltillisten palkkaratkaisujen muodossa.

Palkat ovat kuitenkin vain osa kustannusyhtälöä. Julkiseen talouteen tarvitaan radikaaleja uudistuksia, jotta suomalaista korkeaa verotusta saataisiin alaspäin. 72 prosentin työllisyysastetavoitteesta ei ole varaa tinkiä ja siksi kannustinloukkujen purku on ensiarvoista.

Millä mielellä EK:n yrittäjät ovat seuranneet talven aikana viritettyä osinkoverokeskustelua?

Kyllä valtiovarainministeriön verotyöryhmän helmikuinen ehdotus oli kuin kylmä suihku. Sen mukaan yrittäjien osingot käytännössä puolitettaisiin ja jäljelle jäävänkin puolikkaan veroprosenttia kiristettäisiin!

Se oli hämmästyttävä esitys, kun samaan aikaan valtiovallan taholta kuitenkin vannotaan yrittäjyyden nimiin. Olisi ristiriitaista heikentää yrittäjyyden kannustimia, kun samanaikaisesti halutaan nostaa työllisyysastetta ja lisätä investointeja.

Mikä tekee osinkoverotuksesta niin kuuman perunan?

Päättäjien on tärkeää ymmärtää osingon käsite ja merkitys: osinko on ennen kaikkea yrittäjälle maksettava korvaus yritystoimintaan uhratusta pääomasta ja riskinotosta. Mennään isosti metsään, jos se rinnastuu verotusmielessä palkkatuloon tai riskittömän tuoton korkotasoon!

Osinkoverokeskustelu kuitenkin laantui. Oliko savua ilman tulta?

Pääministerin suulla on ilmoitettu, ettei hallitus osinkoverotusta aio kiristää. Vaarana kuitenkin on, että pelkkä julkisen keskustelun koepallo voi saada yrittäjät varpailleen. Jos tällaisia signaaleja heitetään ilmaan, niin moni voi joutua pohtimaan jo varasuunnitelmia entistä epävarmemman tulevaisuuden varalle. Ottaako nyt varmuuden vuoksi yrityksestä ulos korkeampia osinkoja ja jättää tästä syystä investointeja tekemättä? Vai kasvaako Viron vetovoima entisestään yrittäjäystävällisen verotuksen maana?  Vähintäänkin luottamus toimintaympäristön ennustettavuuteen heikkenee.

Mitä yrittäjät sitten odottavat valtiovallalta?

Nyt tarvitaan ennen muuta tehokkaita kannusteita, jotka eivät silti saa maksaa mitään. Ja jotta niillä kuitenkin saataisiin haluttua vipua, on tärkeää käydä perusteellista keskustelua eri toimenpiteiden vaikutusmekanismista. Ja siitä, millaisella aikajänteellä eri uudistukset purevat.

Otan esimerkiksi taannoisen yhteisöveron alennuksen 20 prosenttiin. Yritys pääsee hyötymään sen myönteisestä vaikutuksesta vasta siinä vaiheessa, kun liiketoiminnan tulos on jo saatu tehtyä. Kakku pitää kuitenkin ensin pystyä leipomaan ennen kuin sitä jaetaan eli verotetaan! Sama taannehtiva vaikutus koskisi investointivarausta – sekin puree vasta 5–10 vuoden aikajänteellä.

Jos taas halutaan vaikuttaa nopeasti yritysten kykyyn investoida ja työllistää, niin tarvitaan ihan eri lääkkeet. Investointien vapaat poisto-oikeudet olisi tällainen tehokas ja nopeavaikutteinen vipu. Eikä se olisi pois yhteiskunnalta: yritys kyllä parantaisi kassavirtaansa ja alentaisi verorasitustaan investointivuonna mutta maksaisi enemmän veroa myöhemmin.

Horisontissa on paljon epävarmuuksia, mutta mikä on suomalaisen yrittäjän yleistunnelma?

EK:n Yrittäjävaltuuskunnassa toimin luottamustehtävässä, jossa ajan koko pk-kentän etua. Silloin täytyy tuoda esille yhteisiä huolia. Samaan aikaan näen paljon mahdollisuuksia ja uskon suomalaiseen yrittäjyyteen. Monessa suhteessa asiat ovat meillä hyvin – huolehditaan siis yhdessä, että vahvuuksia vahvistetaan ja ongelmakohtiin löydetään rakentavat ratkaisut!

Valokuvat: Henrik Kettunen

Sen sijaan hän painotti työehtosopimusten joustavuuden, paikallisen sopimisen ja palkkamaltin tärkeyttä. Ja että joissakin tilanteissa joustavuuden ansiosta palkkoja voidaan luonnollisesti nostaakin. Mattilan HS:n haastattelun jälkeen keskustelu painottui työvoimakustannuksiin, mutta myös työehtosopimusten joustavuuden kehittämisellä on suuri merkitys yritystemme kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta.

Se, että asioista neuvotellaan ja sovitaan työpaikoilla, parantaa suomalaisten yritysten kilpailukykyä ja työllisyyttä. Ja se on paitsi yritysten myös niiden työntekijöiden etu. Jokaisen yksilön mahdollisuudet vaikuttaa omiin työehtoihinsa parantuvat. Tämä oli Mattilan viesti HS:n haastattelussa.

Esitys oli historiallinen. Olivathan sen takana EK:n miesvaltaiset ja naisvaltaiset alat yhdessä. Palvelut, kauppa ja teollisuus katsoivat, että Suomen etu on saada työllisyysastetta ylös ja se ei onnistu ilman naisten työmarkkina-asemaa parantavaa perhevapaauudistusta. Etelärannan pitkän historian tuntevat ymmärtävät tämän ratkaisun suuruuden.

Suurin yllätys monille oli se, että juuri EK:n esitys oli kaikista tähän mennessä julkistetuista esityksistä tasa-arvoisin. EK ainoa esittää vanhempainvapaan jakamista tasan isien ja äitien välillä.

Juuri tätä meiltä on kuluneiden viikkojen aikana eniten kysytty. Monet ovat kysyneet, että eikö EK luota perheiden kykyyn tehdä valintoja. Tähän on ollut helppo vastata.

Meille tärkeintä on koko asiassa ollut työllisyysasteen nostaminen ja tämä ei onnistu ilman merkittävää parannusta naisten työmarkkina-asemaan. Naisten työmarkkina-asema ei parannu ilman, että perhevapaat jakautuvat nykyistä huomattavasti tasaisemmin miesten ja naisten välillä.

Vain isille varattuja perhevapaita on viime vuosien varrella lisätty useaan otteeseen. Näitä vapaita isät käyttävät jo kohtuullisen paljon. Sen sijaan perheen valintaan perustuvat vanhenpainvapaat jakautuvat nyt yhtä epätasaisesti kuin ne jakautuivat yli kymmenen vuotta sitten. Mitään muutosta tasa-arvon suuntaa ei ole tapahtunut. Miehet käyttävät noin 2 % vanhempainvapaapäivistä.

Jos oikeasti halutaan muutos, on kyettävä tekemään ratkaisuja, jotka vaikuttavat. Mallit, joissa pääosa vanhempainvapaista on jatkossakin ns. vapaasti jaettavissa isän ja äidin välillä valitettavasti ylläpitävät työelämän epätasa-arvoisia rakenteita. Siksi niistä ei nyt ole ratkaisuksi.