Strateginen autonomia – EU:n jälleenrakennusta Ranskan unelman pohjalta?

Epävarmuuksien lisääntyminen maailmanpolitiikassa on kiihdyttänyt keskustelua EU:n strategisesta autonomiasta, EU:n valmiudesta toimia itsenäisesti tärkeillä sektoreilla ja kykyä irrottautua haitallisista riippuvuussuhteista.  EK:n johtava asiantuntija Päivi Wood sekä Brysselin-toimiston asiantuntija Karoliina Rasi avaavat, mistä ajankohtaisessa EU-ilmiössä on kyse.

Koronakriisi ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan paljastivat globaalien toimitusketjujen haavoittuvuuden ja Euroopan riippuvuuden EU:n ulkopuolisesta öljystä ja kaasusta. Näiden kriisien myötä keskustelu Euroopan strategisen autonomian vahvistamisesta on kiihtynyt. Termi, joka alun perin viittasi sotilaalliseen/puolustus kyvykkyyteen, on sittemmin valunut koskemaan myös riippumattomuutta puolustus-, kauppa-, teollisuus-, digitaali-, talous- ja raha- sekä terveyspolitiikassa.

Naamioitunutta protektionismia vai reaalipolitiikkaa?

Euroopan komissiolle strateginen autonomia käsittää joukon aloitteita, mukaan lukien määrätietoisemmat kaupan suojakeinot, kuten päästöintensiivisen tuonnin hiilidioksidirajamaksu ja mekanismi ulkomaisten valtiontukien saajien valvomiseksi. Komissio tavoittelee EU:n teollisuuden riippumattomuutta yhden maan toimituksista, jotka koskevat kaikkea lääkkeiden vaikuttavista aineista paristojen raaka-aineisiin.

Komission hiljattain julkaisema kriittisten raaka-aineiden asetusehdotus pyrkii turvaamaan kriittisten raaka-aineiden saatavuuden EU:ssa, vahvistamaan sitä kautta sen strategista autonomiaa ja vähentämään EU:n riippuvuutta kolmansista maista. Siinä mainitaan riippuvuus Kiinan raaka-aineista mainitsematta Kiinaa. Komissio määrittää mm. tavoitteeksi sen, että EU ostaa vuoteen 2030 mennessä vain 65 prosenttia kriittisten raaka-aineiden ja harvinaisten maametallien vuosikulutuksestaan yhdestä kolmannesta maasta.

Suuri osa strategista autonomiaa koskevasta keskustelusta on koskenut semantiikkaa, ja eri maiden välille on ilmaantunut selkeitä poliittisia eroja. Strategisen autonomian konseptiin ovat suhtautuneet epäilevästi pienet jäsenmaat, jotka pitävät tätä uhkana Euroopan avoimuudelle. Sitä puolestaan ovat kannattaneet ajatuksen lanseerannut Ranska ja Saksa, jotka näkevät siinä mahdollisuuden edistää Euroopan teollisuutta ja tukea isoja ”champion-yrityksiä”, jotka pystyvät kilpailemaan maailmanlaajuisesti.

Ajatus on toisaalta houkutteleva –  tavoitteena on antaa muiden globaalien pelaajien (Kiina ja USA) maistaa omaa lääkettään eli esimerkiksi antaa valtiontukea valituille isoille yrityksille ja olla välittämättä kauppapolitiikan säännöistä. EU:n moninaisten strategisen autonomian edistämisen pyrkimysten kääntöpuolena voi nähdä sen, että EU:n mahdollinen riippumattomuus muista antaa myös muille enemmän riippumattomuutta EU:sta. Muilla on siten myös vähemmän tarvetta tehdä yhteistyötä EU:n kanssa. Myös pienten jäsenmaiden rooli suurten jäsenvaltioiden varjoissa synkkenee. Pieniltä jäsenvaltioilta vaaditaan ymmärrystä siitä, että isommat jäsenmaat näyttävät suuntaa. Samaan aikaan Euroopan yhtenäisyyden vuoksi suurten jäsenvaltioiden on vältettävä sooloilemista maailmannäyttämöillä. Iso kysymys on se, kuinka EU pystyy ajamaan EU:n etua eikä isojen yksittäisten jäsenmaiden etua.

Käpertyykö Eurooppa sisäänpäin

Strategisen autonomian ja Euroopan omavaraisuuden kasvattaminen tapahtuu monella tasolla ja sektorilla samanaikaisesti. Vapaakaupan korostaminen, valtion vähäinen puuttuminen markkinoiden toimintaan ja sisämarkkinoiden tasainen pelikenttä ovat olleet kantavia periaatteita EU:n kehittämisessä. Uudenlaisessa tilanteessa vanhat lääkkeet eivät toimi. Strategista autonomiaa ei enää rakenneta näiden kantavien periaatteiden varaan. Maailmanjärjestys on radikaalisti muuttunut. Emmekä enää elää liberaalissa kansainvälisessä järjestyksessä, joita arvoja EU on edistänyt. Tässä liberaalissa maailmassa ei ollut myöskään tarvetta olla autonominen.

Autonomiaan pyrkivä unioni ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että yksin toimimisesta tulee päämäärä. Strateginen autonomia on unionille keino, jolla vältetään tulevia kriittisiä riippuvuuksia monen keskeisessä maailmassa. Euroopan unioni on uusiutunut kriisien kautta.  Kilpailu on kovaa taloudessa ja teknologioissa, millä säännöillä kauppaa käydään tulevaisuudessa? Mitkä ovat ne eväät, joita Suomi haluaa kantaa yhteiseen pöytään, kun Eurooppaa rakennetaan uuteen uskoon?