EK:n Nyyssölä bloggaa: Korkein oikeus lainsäätäjän tontilla?

Korkein oikeus on antanut tuomion (2017:55), jonka perusteella voi kysyä, onko tuomioistuin etääntynyt roolistaan ja astunut lainsäädäntövallan alueelle. Tuomioistuin määräsi kuntayhtymän maksamaan työntekijälle korvauksia sen vuoksi, että se oli laiminlyönyt laissa säädetyn työn tarjoamisvelvollisuutensa.

Ongelma on, että lakimääräinen työn tarjoamisvelvollisuus ei koskenut tätä työnantajaa tässä tilanteessa. Korkein oikeus loi velvoitteen itse ja määräsi sanktion sen rikkomisesta.

Kyse oli määräaikaisten työsopimusten ketjusta. Sosiaalityöntekijä oli ollut kuntayhtymän palveluksessa lähes yhdeksän vuotta 16 määräaikaisessa työsuhteessa. Oikeuteen päädyttiin, kun työnantaja ei enää tarjonnut hänelle työtä.

Määräaikaisten työsopimusten ketju katsotaan tuomioistuimissa monesti toistaiseksi voimassa olevaksi, vakituiseksi työsuhteeksi. Tässä tapauksessa niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Korkein oikeus totesi päinvastoin, että työnantaja oli toiminut aivan laillisesti ja oikein työllistäessään sosiaalityöntekijän vain määräajaksi kerrallaan. Sopimusten lukuisuudesta ja työsuhteen pitkästä kestosta huolimatta määräaikaisten työsopimusten ketju ei ollut muuttunut muuksi.

Työsopimukset katsottiin laillisiksi, koska työntekijällä ei ollut vaadittua pätevyyttä työhönsä. Sosiaalihuollon kelpoisuuslain mukaan korkeakoulututkintoa vailla oleva voidaan ottaa tähän tehtävään vain tietyksi enimmäisajaksi kerrallaan.

Työsopimuslaissa säädetty työn tarjoamisvelvollisuus (TSL 7 luku 4 §) koskee toistaiseksi voimassa olevia työsopimuksia ja niiden irtisanomista. Ennen työsuhteen päättämistä työnantajan pitää selvittää, voitaisiinko työntekijälle tarjota muuta työtä.

Vaatimus ei koske määräaikaisia työsopimuksia eikä ketjusopimuksia silloin, kun niille on laillinen peruste. Lakiteksti on tässä suhteessa kristallin kirkas.

Nyt korkein oikeus kuitenkin vahvisti, että työnantaja oli laiminlyönyt lakimääräisen velvollisuutensa työn tarjoamiseen.

Lopputulosta perusteltiin tasapuolisen kohtelun vaatimuksella. Korkein oikeus järkeili, että työntekijä olisi ollut pysyvässä työsuhteessa, jos hänellä olisi ollut sosiaalityöntekijän pätevyys. Siksi hänelle piti työn loppuessa tarjota muuta työtä, kuten pysyvissä työsuhteissa olevillekin.

Lopputulos on työntekijän kannalta varmasti kohtuullinen, mutta työnantaja voi olla ymmällään. Mistä hän olisi voinut tietää, että toistaiseksi voimassa olevia työsuhteita koskeva lakipykälä koskisi myös tätä määräaikaista työsuhdetta?

Ei tietenkään mistään. Huolellinenkaan lain lukeminen ja sen pilkuntarkka noudattaminen eivät olisi pelastaneet työnantajaa korkeimman oikeuden tuomiolta.

Voidaan perustellusti kysyä, onko tuomio osunut oikeaan, kun kansalaisten oikeuksien ja velvollisuuksien pitäisi käydä ilmi laista. Korkeimman oikeuden tehtävänä on lakien soveltaminen ja tulkitseminen, mutta niiden säätäminen ja velvollisuuksien asettaminen kuuluvat eduskunnalle.

Tuomion käytännön merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon, että se koski tapausta, jossa työn pätevyysvaatimukset oli säädetty lailla. Se ei tuo mitään uutta työn tarjoamisvelvollisuuteen muissa tilanteissa.