Eurooppalainen uusi teollisuuspolitiikka on Suomelle välttämättömyys
EK teki avauksen helmikuussa uuden EU-tasoisen rahoitusvälineen luomiseksi, jolla vauhditettaisiin ja suunnattaisiin investointeja. Uudella välineellä vastattaisiin EU-tason strategisen kilpailukyvyn tarpeisiin tavalla, joka tukisi reilua kilpailua ja mahdollistaisi luopumisen sitä vääristävistä nykyisistä valtiontukijoustoista. Viimeksi pääsiäisen alla viime keskiviikkona komissio hyväksyi jälleen uuden lähes miljardin euron Ranskan tukiohjelman. Johtava asiantuntija Paavali Kukkonen perustelee EU-tasoisen rahoitusvälineen tarvetta.
Avaus haastoi Suomen perinteistä EU-edunvalvontaa, joten osasimme odottaa kritiikkiä. Se on ollut kuitenkin vähäistä. Esitetyt kriittiset näkökulmat ovat liittyneet kysymyksiin, joita itsekin olemme runsaasti pohtineet niin periaatteiden, käytännön toteutuksen kuin taktiikan osalta.
Periaatteellisena asiana esille on noussut näkemys siitä, että sisämarkkinoiden tehostaminen ja kilpailun vahvistaminen ovat ainoa kestävä keino eurooppalaisen kilpailukyvyn vahvistamiseksi. Julkiset tuet voivat johtaa tehottomuuteen samalla, kun EU-alueen akilleen kantapää on heikko tuottavuuden kehitys. Emme voisi olla asiasta enemmän samaa mieltä.
Kilpailupolitiikan rinnalle tarvitaan kuitenkin EU-tason uutta teollisuuspolitiikkaa, joka tukee uudistumista ja vahvistaa strategista kilpailukykyä. Tämä on välttämättömyys, sillä ne tekijät jotka ovat ajaneet EU:n ja monet jäsenmaat muuttamaan linjaansa valtiontukiin, eivät ole ainakaan keskipitkällä aikavälillä poistumassa. Tilanne on polttava niin vihreän siirtymän, energiamurroksen, puolustusteollisuuden vahvistamisen kuin taloudellisen turvallisuuden tarpeiden näkökulmasta. Rahoituksen tarve ei ole katoamassa. Rahoitusväline on tarkoitettu nimenomaan mahdollistamaan paluu tiukempaan valtiontukilinjaan ja estämään sisämarkkinoita vääristävä keskinäinen tukikilpailu.
Käytännön kysymyksistä esille ovat nousseet mm. mahdollisen rahaston toimintaperiaate ja rahoitus. Kuten elinkeinoelämä on alusta asti tuonut ilmi, EU:n ei tule missään tapauksessa toteuttaa uutta RRF:ää, jossa rahaa jaetaan jäsenmaille esimerkiksi BKT-perustein. Samoin jakoa ei pidä tehdä koheesiopolitiikan lähtökohdista. Kilpailukykyä vahvistavat tavoitteet toteutuvat, kun panostukset jaetaan selkeillä kriteereillä parhaille yritysten hankkeille EU:n tasolla.
Ennakoidusti poliittisesti vaikein asia näyttää olevan investointirahaston rahoittaminen. Se ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että asia jää tekemättä. Ratkaisua olisi etsittävä jäsenmaksuista tai ns. EU:n omista varoista. Pidämme tukeutumista yhteisvelkaan viimesijaisena vaihtoehtona ja on vaikea uskoa jäsenvaltioiden hyväksyvän velanottoa, jos heille ei taata varmuudella jotakin osuutta rahoituksesta. Näin ollen sitä olisi vaikea yhdistää ehdottoman tärkeään excellence-periaatteeseen. Esille on noussut myös rahoituksen kokoaminen jo nykyisten sovittujen EU-varojen sisältä. Vaikka jotain voi varmasti löytyäkin, niin löytyykö riittävästi? Tuskin.
Lopuksi taktiikkaan. Jotkut ovat pelänneet keskustelun investointirahastosta sekoittavan neuvotteluasetelmaa, missä Suomi muiden samanmielisten maiden kanssa liittoutuen tavoittelee kannaltamme parasta mahdollista ratkaisua. Asettautumalla jyrkästi valtion- tai EU-tason tukia vastaan, saisimme kaivattua vääntövoimaa.
Ymmärrettävä ajatus, mutta toimiiko käytännössä? Tätä linjaa on nyt toteutettu ja lopputuloksena suuret jäsenmaat syytävät miljardeja miljardien perään oman teollisuutensa tueksi EU-komission hyväksynnällä. Koska Euroopassa todella tarvitaan uutta teollisuuspolitiikkaa, vaikutuskyvyn sijaan uhkana on Suomen marginalisoituminen. Sen sijaan Suomen on oltava mukana määrittelemässä millaisia tulevat ratkaisut ovat.