Riitta Wärn ILO:sta: Työelämän väkivaltaa ja häirintää vastaan Genevessä
Viiden vuoden tauon jälkeen olen nyt neljättä kertaa työnantajien edustajana ILOn työkonferenssissa. Osallistun komiteaan, jonka tavoitteena on väkivallan ja häirinnän kitkeminen työelämästä.
Työ pohjautuu asiantuntijoiden selvitykseen, jossa he totesivat, että väkivalta on yhteensopimaton säällisen työn kanssa ja sitä ei voida hyväksyä. Väkivalta on ihmisoikeuskysymys, mikä vaikuttaa esimerkiksi työpaikan suhteisiin, työsopimuksiin, terveyteen, tuottavuuteen, julkisten ja yksityisten palvelujen laatuun ja yritysten maineeseen.
ILOn työkonferenssissa asia käsitellään kaksinkertaisessa käsittelyssä, mikä tarkoittaa, että aihe on käsittelyssä myös ensi vuonna. Aihetta käsitellään kolmikantaisessa komiteassa, jonka pohjana on asiantuntijoiden ja ILOn toimiston ehdottamat johtopäätökset. ILO ehdottaa, että aiheesta solmittaisiin sitova yleissopimus ja sitä täydentävä suositus.
Kaikki kolme työmarkkinaosapuolta komiteassa eli hallitusten, palkansaajien ja työnantajien edustajat pitävät väkivallan ja häirinnän ehkäisemistä työelämässä tärkeänä. Mutta sekä siitä, solmitaanko yleissopimus vai annetaanko vain suositukset, että niiden mahdollisesta sisällöstä ollaan jokseenkin erimielisiä. Aihe on herättänyt kovasti kiinnostusta ja tunteita salissa. Työpäivät venyvät jo nyt iltamyöhäisiksi ja ollaan vasta konferenssin ensimmäisellä viikolla. Tämä on ollut itselleni yllätys, varsinkin kun on kyse kaksivuotisesta aiheesta ja aikaa neuvotteluihin ja sopimiseen pitäisi olla yllin kyllin.
Yleiskeskustelu komiteassa hämmästyttää yhtä paljon kuin edellisilläkin kerroilla. Kaikki väkivaltaan ja häirintään liittyvät yhteiskunnalliset ongelmat tuntuvat johtuvan työelämästä ja olevan työnantajien vastuulla, myös kotiväkivalta. Keskustelussa juristia häiritsee käsitteiden ja määritelmien kirjavuus ja usein ristiriita. Mitä tarkoitetaan väkivallalla? Fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa? Entä häirinnällä? Onko häirintää se, mitä joku sellaiseksi kokee, vai pitäisikö sitä tarkastella objektiivisemmin, eli mitä ns. keskivertoihminen pitäisi häirintänä?
EK näkee ILOn ehdotuksessa haasteita Suomen lainsäädännölle, mikäli lopputuloksena on yleissopimus. Suomen lainsäädännössä väkivallan uhkaa ja häirintää säännellään jo kattavasti työturvallisuuslaissa ja muissa työelämää koskevissa laeissa. Jos ILOsta valmistuu yleissopimus, moni ehdotettu käsite ja määritelmä eroaa Suomen määritelmistä ja ne täytyisi muuttaa, mikäli Suomi sopimuksen ratifioisi. Ja Suomen hallituksen linjana on yleensä ollut ratifioida kaikki uudet ILOn sopimukset hyvän jäsenmaan tavoin.
Täytyy muistaa, että komiteassa on edustettuna kymmeniä maita ympäri maailman, ja kompromisseina syntyvissä käsitteissä ja määritelmissä tulee näkymään eri maiden arvostukset ja kulttuurit.
Siksi EK onkin lähinnä suosituksen kannalla. Moni maa myös jättäisi sellaisen sopimuksen ratifioimatta, jossa oma lainsäädäntö on pahasti ristiriidassa sopimuksen kanssa. En näe järkeä palkansaajaryhmän ja joidenkin yksittäisten osallistujien jyrkillä kommenteilla, että vain yleissopimus on riittävä poistamaan väkivaltaa ja häirintää työelämässä.
Mitä tehdään sopimuksella, jonka ratifioisivat vain sellaiset maat kuten Suomi, joilla asiat ovat jo muutenkin kunnossa, ja suurin osa maailman maista jättäisi sopimuksen ratifioimatta? Sillä ei ainakaan tärkeä aihe edisty niissä useissa kehitysmaissa, joissa isoimmat ongelmat tällä hetkellä näyttäisivät asiantuntijoiden raportin mukaan olevan.