Talousguru kesätöissä: KRIISI?

Nykyään kuulee jatkuvasti puhuttavan kriiseistä: pinnalla on ollut finanssikriisi, euromaiden velkakriisi ja viimeisimpänä pakolaiskriisi.

Kriiseissä on kyse äkillisestä muutoksesta huonompaan. Muutoksen odottamattomuus ja vakavuus ravistelevat suurta yleisöä. Kriisit herättävät vahvoja tunteita, nousevat päällimmäiseksi uutisoinnissa ja ovat jatkuvasti ihmisten huulilla. Kriisit vaativat huomiota.

Kriiseissä on kyse äkillisestä muutoksesta huonompaan.

Mutta entä jos muutos huonompaan ei olekaan radikaali? Entä jos syöksykierteen sijasta pudotus ilmeneekin vain hitaana heikentymisenä tai kituuttamisena?

The Economist –lehden viimeisimmässä numerossa käsitellään bakteerien hiljalleen kehittyvää antibioottiresistanssia. Lehden mukaan jo penisilliiniä käyttöönotettaessa tutkijat varoittivat antibioottien väärinkäytöstä, sillä se voisi loppupelissä johtaa antibioottien tehottomuuteen. Nyt uhka on käynyt vakavaksi, mutta sitä ei vielä oteta vakavasti. Aihe ei saa ansaitsemaansa painoarvoa, The Economist kirjoittaa, sillä ”nykyisessä tasaisessa huonontumisessa ei ole kyse kriisistä”.

Tuo jutun ydinajatus on helposti sovellettavissa muihinkin hitaan huonontumisen tapauksiin – esimerkiksi Suomen talouden madonlukuihin.

Suomen nykyinen tilanne ei ole yltynyt 90-luvun laman kaltaiseksi kriisiksi. Meillä talouden näivettyminen on finanssikriisin jälkeisinä vuosina ollut hidasta mutta varmaa. Se on osoittautunut omanlaiseksi kirouksekseen.

Meillä talouden näivettyminen on finanssikriisin jälkeisinä vuosina ollut hidasta mutta varmaa.

Kriisimaissa ongelmat nimittäin ryöpsähtivät näkyvästi tapetille kertaheitolla. Ne olivat pitkään muhineet pinnan alla, mutta vasta velkakriisi pakotti maat toimimaan. Kriisin seuraukset Euroopassa olivat mittavat. Jotain oli pakko tehdä.

Malliesimerkki on Irlanti, jossa tehtiin romahduksen jälkeen kipeitäkin päätöksiä. Maa pääsi niiden myötä taas nousu-uralle, ja nykyään Irlanti kasvaa nopeinta vauhtia koko euroalueella. Omanlaisen ryhtiliikkeensä teki aiemmin 2000-luvun alkupuolella myös ”Euroopan sairaana miehenä” tunnettu Saksa.

Etelä-Euroopassa kriisin jälkimainingeista ei ole noustu yhtä ansiokkaasti. Talousromahduksen jäljet näkyvät yhä katukuvassa ja niiden korjaaminen jälkeenpäin on käynyt kalliiksi – Portugali on juuttunut kituliaaseen kasvuun, Espanjassa nuoret ovat joutuneet lähtemään maasta töiden perässä, ja Kreikan surullisen tilanteen tunnemme kaikki.

Ei tule vähätellä hintaa, jonka maat ovat maksaneet poliittisista ja taloudellisista virheistä. Talousahdinko jättää arpensa kokonaisiin sukupolviin – kysykää vaikka 90-luvulla työttömäksi jääneiltä. Espanjassa nuorten vastavalmistuneiden heikolla työllistymisellä voikin olla vielä laajat seuraamukset. Kreikkalaisten mentaliteettiin jää varmasti pitkäksi aikaa velkakriisin nöyryytyksen varjo.

Meille ei ole syntynyt sellaista kriisimentaliteettia, joka on ajanut monet muut maat uudistumaan.

Vahinko on näissä maissa jo tehty. Hulluintahan kuitenkin on, että kriisimaiden ongelmat olisi voitu ehkäistä puuttumalla epäkohtiin ajoissa. Ennakointi on aina edullisempi vaihtoehto kuin sotkun siivoaminen myöhemmin – korostetaanhan terveydenhuollossakin ennaltaehkäisyä kustannusten madaltajana. Olisipa ”Euroopan sairaista miehistä” pidetty yhtä kauaskatseisesti huolta. Sitten ei tarvitsisi tällä tavoin jälkiviisastella.

Olisi liioittelua sanoa, että Suomi on Euroopan kriisimaiden tiellä – niin vakava tilanne ei suinkaan ole. Maamme kyky uudistua näyttää kuitenkin hyvin heikolta. Osasyy siihen on, ettei meno ole missään vaiheessa ollut niin vakavaa, että se olisi tuntunut jokaisen suomalaisen nahoissa. Meille ei ole syntynyt sellaista kriisimentaliteettia, joka on ajanut monet muut maat uudistumaan.

Kysymys kuuluu nyt, katsotaanko Suomessa tilannetta yhä läpi sormien vai ryhdytäänkö täällä toimiin myönteisen kehityksen turvaamiseksi.

Tällainen pohdinta on ajankohtaista, kun kilpailukykyneuvottelujen takaraja lähestyy. Kysymys kuuluu nyt, katsotaanko Suomessa tilannetta yhä läpi sormien vai ryhdytäänkö täällä toimiin myönteisen kehityksen turvaamiseksi.

Pöytien äärellä neuvottelevien päätökset vaikuttavat eittämättä myös oman sukupolveni tulevaisuuteen. Yhtenä suomalaisena nuorena esittäisinkin vetoomuksen neuvottelijaosapuolille: miettikää Suomen tulevaisuutta ja viekää kilpailukykysopimus maaliin. Eikö tavoiteltavaa olisi, että jätätte lapsillenne elinvoimaisemman Suomen kuin minkä itse saitte?