Missä mennään ja mistä on kysymys ilmastoneuvotteluissa?

Vuosi 2015 on kansainvälisten ilmastoneuvottelujen supervuosi. Neuvottelut ovat kuitenkin edenneet melko hitaasti: Pariisin ilmastokokousta pohjustavaan viimeiseen kokoukseen Bonnissa (19.–23.10.) kohdistuu paljon odotuksia.

YK:n ilmastosopimuksesta neuvottelee yli 190 maata. Helmikuussa Genevessä kaikki osapuolet hyväksyivät pohjatekstin jatkoneuvotteluille. Se paisui kuitenkin lähes 90 sivun mittaiseksi ja sisälsi kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset kirjaukset eli eri osapuolten kannat.

Sen jälkeen alkoi kova työ tekstin selkeyttämisessä ja vaihtoehtojen karsimisessa.

Neuvotteluissa Bonnissa syyskuussa saavutettiin lähentymistä monissa asioissa, mutta paljon painetta jäi vielä lokakuun kokoukseen. Edistymistä tapahtui esimerkiksi siinä, miten ilmastonmuutoksesta aiheutuvia vahinkoja ja menetyksiä käsitellään sopimuksessa.

Suomen pääneuvottelijan Harri Laurikan mukaan hyviä keskusteluja käytiin myös maiden erilaisista vastuista sekä maiden luokittelemisesta kehitysmaihin ja kehittyneisiin maihin. Erityisesti kehitysmaille myönnettävästä ilmastorahoituksesta eri osapuolten näkemykset ovat kuitenkin yhä kaukana.

Bonnin syyskuun kokouksen päätteeksi ilmastokokouksen puheenjohtajat saivat valtuudet laatia uuden sopimustekstin. Se on määrä julkaista lokakuun ensimmäisellä viikolla ja käsitellä viimeisessä Pariisin ilmastokokousta valmistelevassa kokouksessa.

Olisi tärkeää, että uusi sopimusteksti sisältäisi huomattavasti vähemmän vaihtoehtoisia kirjauksia ja selkiyttäisi näin neuvotteluja. Se parantaisi mahdollisuuksia saada aikaan Pariisissa kunnianhimoinen, kaikkia maita koskeva ilmastosopimus. Pariisin ilmastokokous pidetään 30.11.–11.12.

Mukana 60 maata ja yli 60 prosenttia päästöistä

EU:ssa on pidetty kansainvälisen ilmastosopimuksen kriteerinä sitä, että Pariisin päästösitoumukset kattaisivat 80 prosenttia maailman päästöistä. Nyt noin 60 maata on antanut Pariisia varten lupauksensa päästövähennyksistä. Lupaukset kattavat yli 60 prosenttia globaalipäästöistä.

Tämänhetkinen tilanne on siis, että kaikki G20-maat eivät ole vielä mukana, sillä niiden yhteenlasketut päästöt ovat 75 prosenttia globaalipäästöistä.

Argentiina, Brasilia, Etelä-Afrikka, Indonesia, Intia, Saudi-Arabia ja Turkki eivät ole vielä jättäneet YK:lle omia päästövähennyslupauksiaan. Sen sijaan muun muassa Kiina, USA, Kanada, Venäjä, Japani ja Australia ovat omansa jo jättäneet. Yksikään näistä maista ei kuitenkaan mene tiukkuudessaan lähellekään EU:n jäsenmaita laillisesti sitovaa 2030-velvoitetta.

On mahdollista, että riittävä kattavuus saavutetaan Pariisiin mennessä. Toisaalta päästövähennysten kunnianhimon ei arvioida vielä riittävän siihen, että lämpötilan nousu pysyisi alle kahden asteen.

EU:n tavoite 40 prosentin päästövähennyksestä (vertailuvuosi 1990) on yksi tiukimmista. Onkin keskeistä, että varsinkin suuret päästömaat vielä kiristäisivät keskipitkän aikavälin tavoitteitaan.

Tasapuoliset velvoitteet ja päästörajoitukset ovat tärkeitä myös siksi, että yrityksillä olisi tasavertaiset kilpailuedellytykset sijaintimaasta riippumatta. Samalla päästöt vähenisivät globaalisti eivätkä vain siirtyisi hiilivuotona maasta toiseen. Kolmantena hyötynä olisi se, että cleantechin ja biotalouden maailmanmarkkinat voisivat moninkertaistua ja myös suomalaiselle osaamiselle syntyisi lisää maailmanlaajuista kysyntää.

Kehitysmaiden ilmastorahoituksessa avoimia kysymyksiä

Neuvotteluosapuolten näkemykset ovat vielä kaukana toisistaan erityisesti kehitysmaille myönnettävässä ilmastorahoituksessa. Se voi olla hankalimpia neuvottelukysymyksiä, joista sopiminen jää Pariisissa poliittiselle tasolle ja viime metreille. On jopa arvioitu, että ilmastorahoituksesta muodostuu vaa’ankieli, jonka myötä ilmastosopimus joko syntyy tai kaatuu.

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa 2009 päätettiin sekä lyhyen että pidemmän aikavälin konkreettisesta tuesta kehitysmaiden ilmastotoimille. Rikkaat maat sitoutuivat tukemaan kehitysmaita 30 miljardilla dollarilla vuoteen 2012 mennessä ja kasvattamaan vuosittaisen rahoituksen 100 miljardiin vuoteen 2020 mennessä. Pariisissa keskustellaan senlisäksi erityisesti uuteen ilmastosopimukseen sisältyvästä vuoden 2020 jälkeisestä ilmastorahoituksesta.

Suurimmat ilmastorahoittajat (läntiset teollisuusmaat) neuvottelivat Bonnin kokouksen jälkeen 5.–6.9. Pariisissa ja sopivat muun muassa siitä, miten ja mikä osa yritysten investoinneista lähtöisin olevasta rahoituksesta lasketaan mukaan ilmastorahoituksen 100 miljardin dollarin kokonaisuuteen. Kehitysmaat puolestaan toivovat, että koko rahoitussumma tulee valtioiden budjettirahoituksena. Se ei kuitenkaan ole realistista valtiontaloudellisista syistä.

Yksityistä rahaa tarvitaan, jotta kokonaisvolyymi on mahdollista saavuttaa. Yritysten investoinneilla on myös myönteisiä vaikutuksia kehitysmaiden kansantalouteen, infrastruktuuriin ja työpaikkoihin. Valtioiden vipurahoitus (siemenrahoitus, lainat yms.) on kuitenkin välttämätöntä.

Suomessa asia hoituu muun muassa Finnfundin kautta, jonka riskirahoitus ja investointilainatoiminta ovat hyvä siemenraha suomalaisyritysten kehitysmaainvestoinneille. Toki vain osa tästä rahoituksesta ja sen kautta liikkeelle lähtevistä investoinneista on ilmastorahoituksen alle luettavaa.

Suomen elinkeinoelämän toiveita Pariisin kokoukselle

Tavoitteena tulee olla kaikkia maita oikeudellisesti ja mahdollisimman tasapuolisesti sitova ja päästöjä kunnianhimoisesti vähentävä sopimus.

Samoin on tärkeää, että suunnitelman mukaan vuonna 2020 voimaan tuleva sopimus ottaisi huomioon seuraavat näkökohdat:

• Sopimuksen tulisi olla vähintään G20-maat oikeudellisesti sitova.
• Hiilidioksidipäästöjen hinnoittelua tulisi edistää niin, että kaikille maille ja niiden yrityksille koituisi samankaltainen kustannusrasite aiheutetuista hiilidioksidipäästöistä (keinoina päästökauppa tai CO2-verotus). Se auttaisi myös hiilivuodon välttämisessä eli päästöt vähenisivät globaalisti eivätkä vain siirtyisi alueelta toiselle.
• Suomen ja suomalaisyritysten tulisi voida vähentää päästöjään siellä, missä se on kustannustehokkainta. Se tarkoittaa, että päästöyksiköiden kauppa maiden ja alueellisten päästökauppajärjestelmien välillä tulisi mahdollistaa.
• Maankäytön ja metsänielujen laskentasääntöihin tulee saada selkeyttä ja jatkuvuutta. Hiilidioksidia sitovia metsänieluja ei tulisi laskea metsäpinta-alan muutoksina vaan todellisen puuston määrän muutoksina. Esimerkiksi Suomen hieman kutistuvasta metsäpinta-alasta huolimatta metsiemme hiilivarastot kasvavat joka vuosi, kun puiden kokonaistilavuus kasvaa. Tärkeää on myös biomassan hiilineutraaliuden säilyminen eli että biomassan poltosta aiheutuvat päästöt katsotaan nollaksi. Esimerkiksi puun käytön hiilidioksidipäästöttömyys on erittäin tärkeää Suomelle, koska biotalous ja bioenergia muodostavat ison osan Suomen ilmastoratkaisua. Yritysten investointiepävarmuutta on vähennettävä ennakoitavalla ja pitkäjänteisellä politiikalla ilman uhkaa päästöjen laskentasääntöjen muutoksista myöhemmin.
• Yksityisen sektorin/yritysten roolia ilmastoneuvotteluissa tulisi vahvistaa lisäämällä vuoropuhelua neuvottelijoiden ja elinkeinoelämän edustajien välillä (esimerkiksi elinkeinoelämän kattojärjestöjen kanssa). Yritykset ja niiden tekemät investoinnit ovat iso osa ilmastonmuutoksen ratkaisua, joten niiden sitouttaminen prosessiin on parasta tehdä jo varhaisessa vaiheessa tavoitteista päätettäessä.
• Edellä lueteltujen tavoitteiden toteutuessa cleantech-markkinat kasvaisivat merkittävästi. Suomella on tällöin kasvavia vientimahdollisuuksia muun muassa energiatekniikassa, energiatehokkuudessa, biotaloudessa, vesien puhdistuksessa ja jätteiden käsittelyssä.