Rantahalvari bloggaa: Työterveyshuoltoa ei voi sosialisoida
Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa on esitetty ajatuksia siitä, että työterveyshuollon sairaanhoidon voimavarat olisi siirrettävissä julkisen terveydenhuollon käyttöön.
Tuorein esimerkki sisältyy Mats Brommelsin vetämän selvityshenkilötyöryhmän väliraporttiin. Sen mukaan yhtenä vaihtoehtona voisi olla ”…korvauksiin kerättyjen varojen liittäminen valtion sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisrahoituksen osaksi”. Lisäksi vaihtoehtona todetaan, että ”…resurssit olisivat yhdenvertaisella tavalla kaikkien palvelutarpeessa olevien henkilöiden valinnanvapauden piirissä”.
Tältä osin selvityshenkilötyöryhmän raportti on pielessä. Näin ei voida menetellä.
Vuonna 2014 työnantajat käyttivät työterveyshuollon sairaanhoitoon lähes 400 miljoonaa euroa. Tässä on mukana Kelalta saadut korvaukset ja työnantajien osuus näiden korvausten rahoitukseen. Jos selvityshenkilötyöryhmän toteama vaihtoehto toteutettaisiin, työnantajat käyttäisivät tämän summan kukin haluamallaan tavalla.
Etenkin työllisyyden edistämiseksi yleisesti hyväksyttynä periaatteena on ollut se, että työn tekemistä ja erityisesti työn teettämistä ei tule rasittaa vakuutusmaksuilla, joilla rahoitetaan muita kuin työsuhteeseen perustuvia etuuksia ja palveluja. Näin on toimittu. Esimerkiksi kansaneläkemaksuista on luovuttu tästä syytä.
Tästä seuraa, että työterveyshuollon sairaanhoidon korvausten rahoitukseen tarkoitettua vakuutusmaksun osaa ei enää kerättäisi työnantajilta ja palkansaajilta, jos korvauksia ei enää maksettaisi. Näin ollen korvauksiin käytettävää rahamäärä ei kertyisi, eikä siis olisi rahasäkkiä siirrettäväksi julkisen terveydenhuollon rahoitukseen.
Työterveyshuollon sairaanhoito on pääosin yksityisten tuottajien tuottamaa palvelua. Yksityisten tuottajien perusoikeuksiin kuuluu elinkeinon harjoittamisen vapaus ja omaisuuden suoja. Oikeusvaltion kantavana periaatteena on, ettei yksityiseen omaisuuteen tai oikeuteen valita sopimuskumppani puututa. Valtiovalta ei voi ilman vaikeutettua lainsäätämisjärjestystä päättää yksipuolisesti, että yksityisten tuottajien voimavarat ovat julkisen terveydenhuollon käytettävissä.
Yksityiset tuottajat ovat mielellään mukana julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen tuotannossa. Pakottamisen sijaan yhteistyö perustuu julkisen vallan kanssa tehtyyn vapaaehtoiseen sopimukseen. Asiakkaiden valinnanvapauden toteutumisen jälkeenkään tuottajia ei voida pakottaa olemaan julkisen vallan järjestämän terveydenhuollon tuottajia.