Työ tekijäänsä kotouttaa

VRJ Länsi-Suomen leivissä on vuosikymmenten saatossa työskennellyt rakennusalan ammattilaisia lähes jokaiselta maailman mantereelta. Näin ollen kiinnostus kansalaisuuksien kirjoa kohtaan herättää yhtiössä hiukan hämmästystä. Toimitusjohtaja Henrik Bos, jonka oma isä on Hollannista Suomeen tullut maahanmuuttaja, korostaa ettei työntekijässä olennaista ole se, minkä maan passi hänellä on taskussaan, vaan se, minkälaiset työkalut pysyvät hänen kädessään.

Tälläkin hetkellä useat VRJ Länsi-Suomen työntekijät ovat maahanmuuttajataustaisia. Esimerkiksi pakolaisuus ei silti ole tekijä, joka avaa oven yritykseen, vaan työnhakijan koulutustausta, motivaatio ja kiinnostus alalla kehittymiseen. Rakennusalan oppilaitokset ovat kuitenkin panneet merkille yrityksen avarakatseisen suhtautumisen erilaisia kulttuuritaustoja kohtaan, joten ulkomaalaisten opiskelijoiden ohjaaminen nimenomaan VRJ:lle työharjoitteluun ja työnhakuun on ollut luontevaa.

Vaikka Henrik Bos korostaa henkilön sopivuutta tehtävään tämän etnistä taustaa enemmän, hän on valmis panostamaan siihen, että saa pidettyä asiansa osaavan ulkomaalaisen työntekijän riveissään Suomen jäykästä byrokratiasta huolimatta. Paperityötä ja monille tahoille lähetettäviä erilaisia ilmoituksia on huomattavan paljon ja yhdenkin ilmoituksen unohtaminen voi tulla kalliiksi. Tarkasta ja aikaa vievästä paperityöstä huolimatta Bosille on kerran langennut henkilökohtainen sakko maksettavaksi, kun sittemmin Suomen kansalaisuudenkin saaneen työntekijän kohdalla yksi ainokainen ilmoituslomake oli jäänyt täyttämättä.

Paluulippu Afrikkaan vai Pekka-kortti käteen?

Henrik Bos kaipaakin viranomaisilta joustavuutta tapaan, jolla ulkomaalaisia työntekijöitä sekä ennen kaikkea työttömiä työnhakijoita kohdellaan. Monilla vastikään maahan tulleilla ei välttämättä ole kokemusta työelämästä lainkaan, joten henkilön kouluttaminen tuottavaksi, oman palkkansa talolle tienaavaksi tekijäksi on usein pitkä prosessi.

Bos kertoo esimerkin viidestä työelämään tutustujasta, jotka olivat Suomeen tulonsa jälkeen päässeet viisi kuukautta kestävään, työllistymiseen tähtäävään koulutukseen. Näistä pari ensimmäistä kuukautta he viettivät koulun penkillä, loput VRJ:llä harjoittelussa. Kolmessa kuukaudessa yleisiä työelämätaitoja ja teknistä osaamista ehti toki kertyä, mutta ei lähellekään tarpeeksi, jotta he olisivat olleet täysin valmiita osaajia palkattavaksi.

– Koska yhteiskunta ei tarjonnut näille pojille perusteellisempaa koulutusta ja ilman opiskelu- tai työpaikkaa heitä kaikkia odotti ainoastaan paluulippu Afrikkaan, otin riskin ja palkkasin heidät. Siitäkin huolimatta, että kukaan heistä ei vielä ollut valmis itsenäiseen, tuottavaan työhön, Bos sanoo.

– Haluankin nostaa esiin kysymyksen, onko yrittäjän kannettava vastuu näiden ihmisten kotouttamisesta ja kohtalosta? Muutamakin kuukausi lisäkoulutusta tai yhteiskunnan tukea työharjoitteluun olisi tehnyt ihmeitä ja pienentänyt huomattavasti yritykselle koituvaa riskiä, Bos jatkaa.

Tuilla eläminen myrkkyä

Henrik Bos korostaa työelämän merkitystä maahanmuuttajien kotouttamisessa.

– Missään muualla he eivät integroidu niin tehokkaasti yhteiskuntaan ja paikalliseen kulttuuriin kuin työpaikalla. Vapaa-aikaa he viettävät useimmiten omissa oloissaan, maanmiestensä kesken. Jos heille ei aktiivisesti tarjota koulutusmahdollisuuksia ja niiden myötä polkua työelämään, syrjäytymisen vaara on todellinen.

– Tällä hetkellä ongelma on se, että maahanmuuttajan työllistyminen kestää todella kauan, minimissäänkin useita kuukausia, vaikka työpaikka on useimmiten maahan jäämisen ja sopeutumisen edellytys, Bos painottaa.

Työllistymisen esteenä Bos pitää nimenomaan byrokratiaa, ei yritysten rekrytoinnista vastaavien asenteita. Monissa yrityksissä otettaisiin ilolla vastaan myös rajojemme ulkopuolelta tulevia ahkeria ja työtään kunnioittava tekijöitä, mutta työehtojärjestelmät toimivat asiassa jarruna. Useimmiten kulut välttämättömään koulutukseen ja työhön perehdyttämiseen liittyen ovat niin kovat, että rekrytoinnin riskit nousevat yrityksille liian korkeiksi. Yhteiskunnan tulisi tukea sekä työntekijää että hänet työllistävää yritystä vähintään puolen vuoden tai jopa vuoden ajan.

– Oman kokemukseni mukaan maahanmuuttajat ovat tottuneet tulemaan omillaan toimeen ja kokevat sosiaalitukien varassa elämisen nöyryyttäväksi. Kynnys tukien hakemiselle on kova. Tätäkin taustaa vasten panostaminen työllistymisen tukemiseen olisi erittäin hedelmällistä, Bos huomauttaa.

Infra- ja ympäristörakentamiseen erikoistuneella VRJ Länsi-Suomella myös työntekijät itse ovat sitoutuneet työtapoihin ja -tehtäviin perehdyttämiseen. Tästä mainiona osoituksena afrikkalaistaustaiset kivimiehet, joita yrityksessä työskentelee parhaillaankin toistakymmentä.

– Ensin saimme yhden hyvän kivimiehen Afrikasta, hänen vanavedessään tuli toinen, jonka ensimmäinen opetti talon tavoille ja tehtäviin. Kahta seurasi luontevasti kolmas ja niin edelleen, Bos iloitsee ja sivumennen mainitsee myös, että vain harvat suomalaiset osoittavat yhtä korkeaa ammattiylpeyttä raavaasta rakennusalan työstä kuin maahanmuuttajat, joilla käsillä tekeminen kulkee yhä veren perintönä.

Kirjoittaja: Tanja Määttänen
www.rakennusteollisuus.fi
Rakennusteollisuus RT Ry