Lotta Nymann-Lindegren: EU:lla ei ole varaa epäonnistua

EU:n ei tarvitse tehdä kaikkea, mutta on asioita, jotka onnistuvat vain yhdessä.  Letta, Draghi ja Niinistö ovat ehdotuksensa esittäneet – nyt on johtopäätösten ja tekojen aika, kirjoittaa EU-asioista vastaava johtajamme Lotta Nymann-Lindegren.

Trumpin vaalivoittoa on luonnehdittu shokkiherätykseksi Euroopalle. Nyt viimeistään on selvää, että Eurooppa ei pääse pakoon globaalia valtataistelua, ja siinä pärjätäkseen sillä on oltava koherentti ja selkeä strategia. Hyvä uutinen on, että EU-maiden johtajat tuntuvat tiedostavan tämän. Keinovalikoimasta on kuitenkin kovin monenlaista näkemystä – ja aikaa vähän.

EU-mailla – myös Suomella – on pitkä historia sen pohtimisessa, millaisia asioita ”halutaan hoitaa EU-tasolla” ja mitä tehdä itse. Eri aikoina vastaukset ovat vaihdelleet, usein kansainvälisestä poliittisesta ja taloustilanteesta mutta myös sisäpolitiikan sävyeroista riippuen. Nyt tästä illuusiosta on päästävä eroon. Aikamme suurten haasteiden ratkaisemisessa vastauksia tullaan tarvitsemaan nimenomaan Euroopalta. Jos emme tähän kykene, tulkitaan se automaattisesti heikkoudeksi, ja meitä kohdellaan sen mukaisesti.

Vastaus ei automaattisesti löydy EU:n toimivallan kasvattamisesta, vaikka sekin keskustelu väistämättä on edessä. Määräenemmistöpäätösten lisäämisestä esimerkiksi EU:n pakotepolitiikassa olisi kyllä merkittävää etua, mutta jos sen hintana on poliittisen huomion keskittyminen pitkäksi aikaa EU:n sisäiseen vallanjakoon, on pohdittava, onko se tässä tilanteessa vaivan arvoista.

Kyse on jostakin paljon perinteisemmästä – kriisitietoisuudesta ja kyvystä vetää vaikeitakin johtopäätöksiä. Jotta EU voi ajaa asiaansa siinä kohtalon kolmiossa, jossa mittelö kiristyvässä geopoliittisessa kilpailussa todennäköisesti käydään, on meillä oltava yhteinen strateginen analyysi tilanteesta, selkeä toimintalinja sekä riittävät resurssit tavoitteidemme tueksi.

Otetaan pari esimerkkiä. Jos presidentti Trumpin Kiinalle kaavailtuja tuontitulleja koskevat suunnitelmat jossakin muodossa toteutuvat, ja kiinalaista tuotantoa ohjautuu enenevässä määrin EU-markkinalle, keskitymmekö suojautumiseen, vaan myös uusien markkinoiden ja kumppanuuksien määrätietoiseen kasvattamiseen?  Onnistummeko keventämään sääntelyä ja hyödyntämään EU:n sisämarkkinan tarjoamat kasvun mahdollisuudet esimerkiksi investointien ja osaajien houkuttelemiseksi Eurooppaan?

Onko meillä kykyä ja halua ottaa suurempi vastuu omasta ja Euroopan turvallisuudesta ja muuttuvaan kriisivalikoimaan varautumisesta? Kuka rajoistamme päättää? Millaisen vastuun otamme Ukrainan tulevaisuudesta tilanteessa, jossa Naton laajentuminen näyttää epätodennäköiseltä ja Ukrainan EU-polku on vasta alussa?

Alistummeko ilmastokriisin edessä, vai onnistummeko vihreän teollisuusloikan toteuttamisessa niin, että se myös vahvistaa Euroopan kilpailukykyä ja kansalaisten hyvinvointia?

Jos naamiot olikin jo riisuttu, asettaa Trump nyt peilin Euroopan kasvojen eteen. Näkyä ei ole syytä hätkähtää. Eurooppa elää kriiseistä, joissa monen hankalan vaihtoehdon valikoimasta puserretaan yhtenäisyyden ja tavoitetason tasapainottava toimintalinja. Pandemia, Venäjän hyökkäyssota ja energian hintakriisi ovat tästä viimeaikaisia esimerkkejä. Tällä kertaa pelissä on poikkeuksellisen paljon, ja niiden mittakaava on sellainen, ettei EU:lle ole vaihtoehtoa. Vaikka kahdenväliset suhteet olisivat kuinka erinomaiset, ovat ne väistämättä alisteisia valtapelille – ja koolla on kuin onkin edelleen merkitystä.

EU:lla ei ole varaa epäonnistua. Letta, Draghi ja Niinistö ovat jo ehdotuksensa pöydänneet, nyt on strategisen yhteenvedon paikka. EU:n ei tarvitse tehdä kaikkea, mutta on asioita, jotka onnistuvat vain yhdessä.