Oksala bloggaa: Kuka teki virheen sote-palveluiden valvonnassa?

Suomalaiset ovat perustellusti huolissaan sosiaali- ja terveyspalveluiden laadusta. Sairaanhoitopiirien leikkausjonot vaihtelevat rajusti maan eri osissa. Myös keskussairaaloiden tasossa on suuria eroja. Kunnallisten terveyskeskusten taso vaihtelee, jopa saman kunnan alueella. Osa vanhuspalveluyksiköistä toimii ala-arvoisesti.

Syitä ongelmiin on useita. Kunnilla ja kuntayhtymillä on ollut vaikeuksia vastasta lisääntyvään palvelutarpeeseen. Erityisesti pienten kuntien ja kuntayhtymien osaaminen palveluiden ostamisessa on ollut huonoa. Osa yksityisistä palveluiden tuottajista on kestävän liiketoiminnan sijaan keskittynyt taloudellisiin pikavoittoihin.

Näihin kaikkiin ongelmiin ollaan nyt etsimässä ratkaisuja ja hyvä niin. Sen sijaan sote-palveluiden valvonnasta on ollut vähemmän puhetta. Miten se on epäonnistunut näin pahoin tehtävässään?

Valvonnan ongelmat johtuvat lupa- ja valvontatoimen epäonnistuneesta organisoinnista. Virheet tehtiin reilu kymmenen vuotta sitten. Tuolloin sosiaali- ja terveysministeriö asetti kaksi selvityshenkilöä tekemään esityksen sosiaali- ja terveyspalveluiden lupa- ja valvontatoimen järjestämiseksi niin, että toiminnan teho ja laatu parantuisivat huomattavasti. Jo tuolloin olivat tiedossa valvonnan puutteet.

Elokuussa 2007 asetettiin selvityshenkilöiksi Jussi Huttunen (entinen Kansanterveyslaitoksen pääjohtaja) sekä Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma (silloinen Kuntaliiton varatoimitusjohtaja). He esittivät valtakunnallisen sosiaali- ja terveydenhuollon lupa- ja valvontaviranomaisen perustamista.

Selvityshenkilöt esittivät, että ”Terveydenhuollon oikeusturvakeskus (TEO) ja Sosiaali- ja terveydenhuollon tuotevalvontakeskus yhdistetään Sosiaali- ja terveydenhuollon oikeusturva- ja valvontakeskukseksi. Läänien sosiaali- ja terveysosastot siirretään sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalle ja liitetään osaksi uutta Sosiaali- ja terveydenhuollon oikeusturva- ja valvontakeskusta.” Eli valtakunnallinen virasto, jolla olisi alueelliset toimipisteet.

Tuolloin selvityshenkilöt arvioivat valvonnan ongelmia seuraavasti: ”Valvontajärjestelmän erityisenä haasteena on tällä hetkellä TEO:n ja läänien sosiaali- ja terveysosastojen toiminnan koordinaatio. Haittatapahtumia tutkitaan satunnaisesti ja pääasiassa jälkikäteisesti. Asiankäsittelyssä on viiveitä ja kertynyttä valvontatietoa ei hyödynnetä riittävästi. Toiminta ei ole kaikilta osiltaan läpinäkyvää, ja maan eri osissa saatetaan päätyä hallinnon hajanaisuudesta johtuen erilaisiin ratkaisuihin esimerkiksi lupa-asioissa.”

Valtakunnallisella virastolla oli tarkoitus varmistaa se, että lakeja tulkittaisiin yhtenevästi koko maassa, että valvonta olisi tehokasta ja tasalaatuista. Pyrittiin varmistamaan suomalaisten yhdenvertaisuus.

Sosiaali- ja terveysministeriö päätyi tukemaan selvityshenkilöiden esitystä. Se ei kuitenkaan toteutunut, koska vastustus oli kova. Vastustajat korostivat valvontatoimen yhteyttä muuhun alueelliseen toimintaan ja sen omaleimaisuuteen. Voimakasta aluehallintoa kannattavat kaatoivat mahdollisuuden luoda tehokas ja yhtenäinen valtakunnallinen valvonta suomalaisten sote-palveluiden turvaksi.

Tämä alueellisuuden periaate on todella outo, kun kysymys on lupa- ja valvonta toimesta, jonka tarkoitus on ymmärtääkseni varmistaa, että lain tulkinta on sama kaikkialla Suomessa.

Onkin pakko kysyä mikä on niiden henkilöiden, jotka estivät valtakunnallisen sote-palveluiden lupa- ja valvontaviraston perustamisen, vastuu ongelmista. Miten he nykytiedon valossa perustelevat toimintaansa. Jään odottamaan vastauksia.