Talouskasvu tärkeää, mutta ei riitä julkisen talouden tasapainotalkoisiin

Keskustelu Suomen julkisen talouden epätasapainosta on sähköistynyt vaalien alla. Valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuorossa ehdotettiin yhdeksän miljardin tasapainotusta seuraavan kahden vaalikauden aikana. Tarvittavista keinoista on puolueiden välillä eri näkemyksiä. Jotkin puolueet ovat nostaneet vahvan talouskasvun kärkikeinoksi, joka heidän mukaansa korjaisi julkisen talouden kuntoon ilman ikäviä säästöjä.

Tuottavuuden ja teknologisen kehityksen kautta tapahtuva talouskasvu ei kuitenkaan lopulta ole kovin hyvä keino tasapainottamaan julkista taloutta. Se ei mitenkään automaattisesti tuo Suomen julkista taloutta takaisin kestävään tasapainoon.

Kasvun kiihtyminen on ehdottoman tärkeää suomalaisten elintason ja hyvinvoinnin kannalta. Tarvitsemme kuitenkin paljon muuta kuin hataralla pohjalla olevia toiveita ennusteita vauhdikkaammasta kasvusta, jos jaamme VM:n tilannekuvan julkisen talouden synkistä näkymistä.

Miksi kasvu ei sitten riittävästi tasapainota julkista taloutta? Yksi perimmäisistä syistä sille, että monissa maissa kipuillaan hyvinvointipalveluiden rahoituksen kanssa, on amerikkalaisen ekonomistin William J. Baumolin (1922–2017) mukaan nimetty taloudellinen ilmiö – Baumolin tauti. Taudilla tarkoitetaan sitä, että palkkataso nousee markkinoiden mukana myös sellaisissa työtehtävissä, joiden tuottavuus kehittyy selvästi heikommin kuin koko taloudessa keskimäärin.

Baumol kuvasi ilmiön 1960-luvulla havainnollistaen sitä Ludvig van Beethovenin (1770–1827) säveltämän jousikvarteton avulla: tänä päivänä jousikvarteton soittamiseen tarvitaan ihan yhtä monta soittajaa ja ihan yhtä paljon aikaa kuin parisataa vuotta sitten. Muusikoiden tuottavuus ei siis perinteisillä mittareilla ole kasvanut kahden vuosisadan aikana lainkaan.

Lähes kaiken muun työn tuottavuus on kuitenkin samana aikana noussut valtavasti. Ajatellaan vaikka ojan kaivuuta. Ojankaivaja sai Beethovenin aikaan kaivettua lapiollaan ehkä metrin ojaa tunnissa. 2020-luvulla hän voi kaivaa isolla kaivinkoneella satakertaisesti samassa ajassa.

Sekä ojankaivajan että muusikon palkka on noussut 200 vuoden aikana paljon. Vaikka muusikon työn tuottavuus ei olekaan parantunut, hänenkin palkkansa on noussut vuosisatojen aikana talouden tuottavuuskasvun myötä – tavallaan ojankaivajien ja muiden tuottavuusloikan kokeneiden palkkojen vanavedessä. Musiikki on tavallaan muuttunut suhteellisesti paljon kalliimmaksi ojankaivuuseen ja lähes kaikkeen muuhunkin nähden.

Mitä Baumolin esimerkillä on tekemistä Suomen julkisen talouden rahoitusvajeen kanssa?

Sitä, että meillä suuri osa nykyisistä hyvinvointipalveluita on luonteeltaan enemmänkin Beethovenin musiikin kuin ojankaivuun kaltaisia. Vaikkapa monissa hoivapalveluiden tärkeissä työtehtävissä fyysinen läsnäolo on tärkeää, ja niissä on sen vuoksi vaikeaa kasvattaa tuottavuutta samoin keinoin tai samaan tahtiin kuin koko taloudessa keskimäärin.

Voisikin siis Baumolia mukaillen sanoa, että tämän päivän muusikoita ovat esimerkiksi lähihoitajat. Hoitoalalla tehdään äärimmäisen tärkeää työtä ja taiteilla on puolestaan suuri merkitys yksilöiden ja koko kansakunnan henkisen hyvinvoinnin lähteenä. Molemmissa kuitenkin työn perusluonteen takia tuottavuutta on vaikea kasvattaa esimerkiksi ottamalla käyttöön suurempia tai älykkäämpiä koneita.

Jos me onnistuisimme siinä, mitä eräät puolueet ovat ehdottaneet – kiihdyttämään kasvua selvästi nopeammaksi kuin nykyiset ennusteet – mitä tapahtuisi julkiselle taloudelle? Nopea teknologinen kehitys ja tuottavuuden kasvu johtaisi silloin palkkojen nousun vauhdittumiseen, mikä välittyisi myös julkisesti rahoitettuun palvelutuotantoon korkeampina kustannuksina. Kasvun kiihtyminen auttaisi hetkellisesti alentamaan julkisen velan BKT-suhdetta, mutta ajan kuluessa nopeampi kustannusten kasvu julkisrahoitteisissa toiminnoissa söisi tämän hyödyn suurelta osin pois.

Julkisen talouden kestävyysvaje ei juuri kaventuisi, vaikka uudet teknologiat ja korkea tuottavuus koko taloudessa kasvattaisivatkin suomalaisten elintasoa vauhdilla.

VM:n arvion (sivu 97) mukaan Suomen talouskasvun pysyvä kiihtyminen 0,5 prosenttiyksiköllä esimerkiksi 1,5 prosentista 2,0 prosenttiin – joka on politiikkatoimilla äärimmäisen vaikea saavuttaa – kaventaisi kestävyysvajetta vain 0,3 % BKT:stä eli vain noin kymmenesosan nyt arvioidusta noin kymmenen miljardin euron tasosta. Kasvun kiihdyttäminen on tarpeellista, mutta paljon muutakin siis tarvitaan Suomen julkisen talouden saamiseksi takaisin kestävälle pohjalle.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Kun teknologisen kehityksen ja tuottavuuskasvun kiihtymisen vaikutus julkisen talouden tasapainoon on yllättävän vaatimaton, mitkä sitten olisivat toimivia ja tehokkaita keinoja?

Erittäin vaikuttava keino olisi lisätä julkisen sektorin (tai oikeastaan julkisesti rahoitettujen palveluiden) tuottavuutta. Jos pystymme kaventamaan muusikoiden ja ojankaivajien eroa edes hiukan – tuomaan julkisia palveluita aavistuksenkin lähemmäs koko talouden tuottavuuskehitystä – julkinen talous tasapainottuisi paljon (1).

Esimerkiksi hoitoalalla tämä ei tietenkään saisi tarkoittaa hoidon laadun heikkenemistä tai kiireen lisääntymistä työtehtävissä, vaan vaikkapa digitaalisten palveluiden vahvaa hyödyntämistä siellä, missä se on järkevästi mahdollista, järkeviä ja vaikuttavia hoitoketjuja ja paljon muuta.

Voimakas työ- ja opiskeluperäisen maahanmuuton kasvattaminen olisi myös erittäin vaikuttavaa. Sekä VM:n arvion (2) että Etlan selvitysten  (3) mukaan maahanmuuton kasvattaminen kaventaisi kestävyysvajetta merkittävästi – Etlan mukaan myös siinä tapauksessa, että maahanmuuttajat ovat matalasti koulutettuja.

Mahdollisimman korkean työllisyyden tavoittelu on myös julkisen talouden tasapainon kannalta tärkeää. Työllisyyden kasvu vaikuttaa osaltaan myös talouskasvulukuihin, mutta julkisen talouden vaikutuksiltaan se poikkeaa jonkin verran tuottavuuden nousuun pohjautuvasta kasvusta (4). Yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa kaventaisi kestävyysvajetta yli puolella miljardilla.

***

(1) VM:n kestävyysvajearvion mukaan 0,5 % vuotuinen tuottavuuskasvu julkisrahoitteisissa sote-palveluissa enemmän kuin puolittaisi julkisen talouden kestävyysvajeen (tasapainotus 1,7 %/BKT eli noin 5 mrd. €)

(2) Työperäisen maahanmuuton kasvu 7500 hengellä vuosittain kaventaisi kestävyysvajetta 0,3 % BKT:stä eli 700–800 M€.

(3) Etlan arvion mukaan maahanmuuton nousu viime vuosien noin 15 000 hengestä vuodessa 44 000 henkeen voisi kaventaa kestävyysvajetta 2 %/BKT, pidemmällä tarkastelujaksolla jopa 3 %/BKT.

(4) VM:n kestävyysvajearvion mukaan 1 %-yksikön nousu työllisyysasteessa kaventaisi kestävyysvajetta 0,2 % BKT:sta eli yli 500 M€