Työterveys on osa toimivaa yhteiskuntaa
Suomessa ei ole työterveyshuollon resursseja, joita voitaisiin siirtää julkiseen terveydenhuoltoon. On toki olemassa yksityisiä terveyspalvelujen tuottajia, joiden osaamista ja muuta kapasiteettia voidaan hyödyntää yleisessä terveydenhuollossa. Mikä estää kuntasektoria ja ensi vuoden alusta hyvinvointialueita hankkimasta asiakkailleen palveluja näiltä tuottajilta?
Hyvinvointiala HALI ry:n seminaarissa 19.10. nousi keskustelussa ties monennenko kerran esiin idea siitä, että eriarvoisuuden vähentämiseksi työterveydenhuollon resursseja pitäisi voida siirtää tai käyttää julkisen terveydenhuollon osana. Erityisenä kohteena on mainittu työelämän ulkopuolella olevien työkyvyn edistäminen ja ylläpito. Tässä yritän vääntää rautalankaa, miksei idea ei toimi – tai itse asiassa toimii, mutta toisella tavalla.
Työterveyshuollon järjestää ja kustantaa työnantaja. Työnantaja päättää, missä laajuudessa sitä työntekijöilleen tarjoaa ja sen tuottaako palvelun itse vai ostaako sen ulkoa. Tätä nykyisin vajaan 900 miljoonan euron vuotuista rahasäkkiä ei ole sosialisoitavissa muuhun käyttöön.
Työnantajille kompensoidaan osa järjestämiskustannuksista lakisääteisestä sairausvakuutuksesta. Rahat näihin korvauksiin saadaan työnantajien itsensä ja palkansaajien maksamien vakuutusmaksujen tuotosta. Jos korvaukset poistetaan, poistuu myös niitä vastaava osuus vakuutusmaksujen tuotosta. Kansakunta on ollut pitkään sitä mieltä, että työnantajaa tai työntekijää ei pidä rasittaa työhön liittymättömillä vakuutusmaksilla. Siksi niiden tuoton käyttö esimerkiksi julkiseen terveydenhuollon rahoitukseen ei käy.
Ei ole olemassa työterveyshuollon palveluntuottajiakaan. Hieman mutkia oikoen on vain yksityisiä terveyspalvelujen tuottajia, jotka tuottavat työterveyshuollon palveluiksi kutsuttavia palveluja työntekijöille. Tämä koneisto on näiden yksityisten tuottajien omaa, eikä sitä voida ottaa julkisen vallan omaisuudeksi. Sen palveluksessa on lääkäreitä ja muita työterveyden ammattilaisia, joista moni toimii ammatinharjoittajina, osa palkansaajina, ja kukin heistä valitsee tietysti itse työpaikkansa.
Huoli eriarvoisuudesta on perusteltu. Esimerkiksi työelämän ulkopuolisten työikäisten työkyvystä huolehtiminen on häpeällisen vaatimatonta niin määrällisesti kuin laadullisesti.
Keinot yhdenvertaisuuden tavoittelussa tulee kuitenkin olla realistisia. Olennaisin niistä on se, että hyvinvointialueet alkavat hankkia näitä palveluja yksityisiltä terveyspalvelujen tuottajilta. Siis niiltä samoilta, joilta työnantajat hankkivat palveluja työntekijöilleen. Lainsäädäntö ei sitä estä. Raha on toki rajoite, mutta tarvitaan sitä rahaa omaankin palvelutuotantoon.
Osa kunnista osaa jo hyödyntää tätä mahdollisuutta. Vielä fiksummaksi tilanne tulisi, jos julkisessa terveydenhuollossa tehtäisiin ensin tavallinen terveystarkastus, jonka jälkeen asiakkaat olisivat valmiimpia työterveyshuollon ammattilaisten työkykyselvityksiin.
Enemmän kuin työterveyshuollon kustannuksista pitäisi olla huolissaan työkyvyttömyyden kustannuksista. Niistä aiheutuu sairauspäivärahoina ja työkyvyttömyyseläkkeinä joka vuosi miljarditason lasku.