Tammikuun kihlaus 23. tammikuuta 1940

Suomalaisten yksimielisyys tuli näkyviin kesällä ja syksyllä 1939 Neuvostoliiton paineen kasvaessa ja maailmansodan syttyessä. Kahdessa vuosikymmenessä vallankumouksen ja sen kukistamiseksi käydyn sisällissodan repimä kansan kahtiajako oli kasvanut umpeen.

Marraskuussa Suomen Työnantajain Keskusliiton toimitusjohtaja Antti Hackzell sanoi yksimielisyyden hävittäneen ”paljon tähän asti vallinneita epäluuloja puuttuvasta yhteistunnosta ja häilyvyydestä maan tosietuja arvosteltaessa”. Hän oli sitä mieltä, että tapahtuupa mitä tahansa, niin entiselleen eivät työmarkkinasuhteet enää tule. Hackzellin mielestä ne oli siksi ajateltava uudelleen, sillä muuten voi käydä niin, että maan hallitus ottaa aloitteen käsiinsä ja ryhtyy ajamaan lakien avulla työehtosopimuksia.

Joulukuun alussa kaikki suomalaiset asettuivat vastarintaan, kun Neuvostoliitto pommitti, hyökkäsi ja tarjosi suomalaisen Venäjälle paenneen kommunistin Otto Ville Kuusisen hallitusta. Torjuntavoitot rintamilla vahvistivat yhteishenkeä. Sota johdatti työnantajat ja ammattiyhdistysjohtajat keskusteluihin milloin komiteoissa milloin pommisuojissa.

Sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm pyysi 8. tammikuuta1940 STK:n puheenjohtajaa Åke Gartzia seuraavaksi päiväksi neuvotteluihin työmarkkinajärjestöjen suhteiden parantamiseksi. Vaikka oli saatu torjuntavoittoja, Fagerholm vetosi että ”kansakunta on pidettävä yhtenäisenä kovienkin päivien tullessa”.

Gartz neuvotteli oman sisäpiirinsä kanssa ehdoista, joilla työnantajat lähtevät mukaan laajempaan neuvottelutilaisuuteen. Hackzell luonnehti työnantajien kokouksessa Fagerholmin ehdotusta, että kokouksessa sosiaaliministeri ”ikään kuin vihkisi molemmat osapuolet”. Tämä lienee ollut alku nimitykselle ”tammikuun kihlaus”.

Neuvottelut aloitettiin 17. tammikuuta Ravintola Königissä, joka oli sopivasti maan alla mahdollisten ilmahälytysten varalta. On sanottu, että entinen ulkoministeri Hackzell valmisteli julkilausumaa kuin ”jonkin uuden valtion tai toisessa maassa valtaan nousseen uuden regimen” tunnustamisena. Sitä se paljolti olikin, sillä tässä työnantajat tunnustivat periaatetasolla työntekijäjärjestöt neuvottelukumppaneiksi.

Osapuolten hyväksymänä kompromissina syntyi julkilausuma, joka vahvistettiin 23. tammikuuta 1940 ja annettiin saman tien lehdistölle julkaistavaksi:

 ”Suomen Työnantajain Keskusliiton ja Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton edustajat ovat käyneet keskenään neuvotteluja, joitten tuloksena on sovittu, että sanotut keskusjärjestöt, todeten vapaan järjestetyn toiminnan merkityksen yhteiskunnassa, tulevat vastaisuudessa luottamuksellisesti neuvottelemaan kaikissa niitten toimialalla esiintyvissä kysymyksissä niiden ratkaisemiseksi mikäli mahdollista yhteisymmärryksessä.”

Martti Häikiö
professori, historiantutkija