Lausunto luonnoksesta hallituksen esitykseksi eduskunnalle julkisten työvoima- ja yrityspalveluiden uudelleen järjestämistä koskevaksi lainsäädännöksi

Työ- ja elinkeinoministeriö | 9.5.2022 | VN/558/2022

Lakiesityksen luvut 2-12

Huomionne hallituksen esityksen luvusta 2 Nykytila ja sen arviointi:

Luonnoksessa on kuvattu työvoimapalveluiden järjestämisen ja palveluiden nykytila muutoin kattavasti, mutta yksityisen työnvälityksen ja muun palvelutuotannon osuus on jäänyt täysin huomiotta. Tämä antaa harhaanjohtavan kuvan työvoimapalveluiden tuottamisesta. Käsityksemme on, että julkisista työvoimapalveluista noin puolet tuotetaan ostopalveluina. Yksityinen ja julkinen työnvälitys meneillään olevat kuntakokeilut tekevät varsin laajaa yhteistyötä. Nykytilan kuvaukseen olisikin perusteltua lisätä tietoja erilaisten työvoimapalveluiden hankinnoista ja tuottamistavoista.

Aiemmilla alueellisilla työllisyyskokeiluilla ei ole voitu osoittaa olleen positiivisia työllisyysvaikutuksia. Nyt meneillään olevista kokeiluista ei ole saatavilla tuloksia tämän uudistuksen tueksi, vaikka tämä oli keskeinen peruste niiden luomiselle.

Huomionne hallituksen esityksen luvusta 4.1 Keskeiset ehdotukset:

Julkisten palveluiden järjestämisvastuu

Esityksen mukaan kunta voisi järjestää työvoimapalvelut itse, jos kunnan työvoiman määrä on vähintään 20 000 henkilöä. Mikäli työvoiman määrä on pienempi, kunnan on muodostettava yhteistoiminta-alue muiden kuntien kanssa vähimmäismäärän ylittämiseksi ja työvoimapalveluiden järjestämiseksi. Tällä katsotaan voitavan varmistaa riittävän vahvat henkilöstöresurssit sekä taloudelliset resurssit tehtävän hoitamiseksi.

EK pitää ehdotettua vähimmäiskokoa liian pienenä eikä myöskään tue voimaanpanolaissa esitettyä poikkeusmahdollisuutta työvoiman 17 000 vähimmäismäärän täyttyessä.

Suomessa on tällä hetkellä 15 TE-toimistoa. Mikäli työllisyysalueita muodostetaan enemmän, ovat niiden asiakasmäärät vastaavasti pienemmät. Silloin vähenevät myös työvoimaviranomaisten mahdollisuudet järjestää palveluita hakijoille yksilöllisesti ja tasalaatuisesti. Vastaavasti työnantajan näkökulmasta yhden alueen rekrytointipotentiaali on liian pieni. Erilaisten palveluiden yksikköhinnat nousevat, kun niitä tarjotaan pienemmille ryhmille. Tämä kaventaa niiden käyttömahdollisuuksia ja heikentää laatua. Hankintojen hajautuessa uusille ja entistä useammille toimijoille on vaarana, että niiden taso laskee.

Kunnille muodostuu uudistuksessa suuremmat taloudelliset kannusteet saada alueensa työttömät työllistymään omalle alueelleen kuin muualle Suomeen. Tällainen on omiaan vähentämään työllisyysalueiden panostuksia toimenpiteisiin, joiden tavoitteena on työllistyminen toisaalle Suomeen.

Sopiva määrä työllisyysalueita koko maassa voisi olla noin 15 – 20. Suomessa on pohdittu myös sitä, pitäisikö koko maan olla yksi ”työllisyysalue”.

Valtioneuvostolla on perusteltua olla päätösvalta tilanteissa, joissa kunnat eivät pysty sopimaan työvoimapalveluiden järjestämisestä ja riittävän suuresta yhteisestä työllisyysalueesta.

4.1.3. Rahoitus

Kunnilla ei ole ollut riittäviä taloudellisia kannusteita edistää ansiopäivärahaa saavien työllistymistä. Työllisyyspalveluiden siirto niille edellyttää työttömyysturvan ja työvoimapalveluiden rahoituksen uudistamista. Ilman sitä merkittävänä riskinä olisi, että siirto tulisi vaikuttamaan työllisyyttä heikentävällä tavalla.  Kuntien taloudellinen hyöty työnhakijan nopeasta (uudelleen)työllistymisestä on useissa tapauksissa nykyisessä järjestelmässä vähäinen.

Kunnille siirtyvien TE-palveluiden rahoitus esitetään kohdennettavaksi kahdella eri kriteerillä. 30% tulisi työttömien määrän ja 70% 18-64 -vuotiaiden määrän perusteella. Työttömien määrään kuuluisivat myös työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin osallistuvat.

EK pitää oikeana sitä, että taloudelliset kannusteet ohjaavat kuntia alentamaan työttömyyttä. Nykyisessä valtionosuusjärjestelmässä tämä ei kaikilta osin toteudu.

4.1.4 Kunnan vastuu työttömyysetuuksien rahoituksesta.

Kuntien vastuita työttömyysetuuksien rahoittamisesta esitetään laajennettaviksi huomattavasti. Rahoitusvastuun osuus määräytyisi työnhakijan työttömyysetuuspäivien perusteella ja nollattaisiin aina työssäoloehdon täyttyessä uudelleen.

EK pitää mallia tervetulleena ja kannatettavana. Uudistuksen tultua voimaan kuntien mahdollisuudet vaikuttaa työllisyyteen paranevat merkittävästi ja niillä on oltava mahdollisuus hyötyä onnistuneesta työllisyyspolitiikastaan.

Kunnan vastuu TE-palveluiden rahoituksesta sekä työttömyysetuuksien rahoituksesta ovat uutta lainsäädäntöä. Niiden vaikutuksia on seurattava ja arvioitava, ovatko ne johtaneet tavoiteltuun lopputulokseen.

4.1.5. Työvoimapalveluiden ohjaus ja valvonta

Julkisten työvoimapalveluiden yleinen ohjaus ja valvonta jäävät uudistuksessa valtion vastuulle. Valtioneuvosto vahvistaa hallituskausittain työllisyyden edistämisen valtakunnalliset tavoitteet. Niitä voidaan tarkistaa, jos työmarkkinatilanteessa tapahtuu olennaisia muutoksia.

EK pitää välttämättömänä, että valtiolla säilyy vastuu työllisyydestä ja kansallisella tasolla. Valtakunnallisten tavoitteiden asettaminen lienee tarpeen, mutta työmarkkinatilanteen viime vuosien vaihtelun perusteella niiden tarkistaminen voi olla hyvinkin tarpeellista hallituskauden aikana.

Pidämme hyvänä esitystä luoda valtakunnallinen neuvottelukunta tukemaan työllisyyden edistämistä. Nykytilanteesta poiketen esityksessä ei ole mainintaa työllisyysalueiden yhteydenpidosta sidosryhmiin alueellaan. Esitämmekin vielä pohdittavaksi, pitäisikö työllisyysalueen neuvottelukunnasta olla esityksessä maininta ja esimerkinomainen luettelo sen mahdollisista jäsenistä.

4.1.6. Julkisia työvoimapalveluita koskeva sääntely

Työnhakijan palveluprosessiin ei esitetä muutoksia. Myös työnhakijan palvelut säilyvät ennallaan. Esityksen mukaan työnhakijan palveluprosessiin liittyvät tehtävät ja työnhakuvelvollisuuden asettaminen olisivat työvoimaviranomaisen tehtäviä.

Tätä toimenpiteiden rajaamista olisi syytä arvioida uudelleen. Vaikka työnhakuvelvoitteen määrääminen katsottaisiinkin viranomaistoimeksi ei ole perusteita säätää samoin alkuhaastatteluista tai työnhakukeskusteluista. Muutoinkin työllisyyden kuntakokeiluiden sekä työvoimapalveluiden siirron valmistelussa on ollut leimaavaa yksityisten palveluiden käyttömahdollisuuksien sivuuttaminen. Kappaleesta puuttuu kokonaan kunnan mahdollisuus hankkia työnvälitys- ja muita palveluita ostamalla ne ulkopuoliselta tuottajalta.

Työkokeilun enimmäiskeston lyhentämisellä pyritään ehkäisemään työntekijöiden korvaamista työkokeilijoilla. Se saattaa toimia osittain. Tällöin kuitenkin sivuutetaan se, että TE-toimisto on myöntänyt kokeilupaikkoja samoihin tehtäviin yhden toisensa perään. Enimmäiskeston lyhentämisellä ei juuri ole merkitystä, mikäli kokeilijoiden osoittaminen jatkuu ennallaan ilman riittävää harkintaa.

Työvoimaviranomaisten mahdollisuudet järjestää työvoimakoulutusta vastaavat nykyisiä mahdollisuuksia. Kun kunnat ja kuntayhtymät ovat merkittäviä oppilaitosten ylläpitäjiä, on korostetun tärkeätä, että koulutushankinnat tehdään kilpailuneutraalisti ja läpinäkyvästi.

Työnantajalle maksettavia tukia koskevat säännökset vastaavat palkkatukiuudistuksen esityksiä. Palkkatukea ei voisi kuitenkaan myöntää kunnalle tai kuntayhtymälle tai niiden määräysvallassa olevalle yhteisölle. Muutos kompensoitaisiin kunnille rahallisesti valtionosuusjärjestelmän kautta.

Uudistus on sikäli kannatettava, että näin poistuu erillisrahoitus toisiaan seuraavilta tuetun työn ja ansiopäivärahan jaksoilta, joilla ei ole ollut tarkoituskaan poluttaa ihmisiä avoimille työmarkkinoille.

4.1.9. Työttömyysturvatehtävät

Työttömyysturvatehtävät jaettaisiin samoin, kuten työllisyyskokeilualueilla nyt. Harkintaa vaativat työvoimapoliittiset lausunnot antaisi valtion viranomainen. Tehtävä siirtyisi Uudenmaan TE-toimistolta KEHA-keskukselle.

EK pitää välttämättömänä, että harkintaa vaativat typo-lausunnot antaa jatkossakin valtion viranomainen. Se on ainoa tapa turvata hakijoiden tasapuolinen kohtelu koko maassa.

4.1.10 Asiakastietojen käsittely ja valtakunnalliset tietojärjestelmäpalvelut sekä palvelualusta

Esityksen mukaan asiakastietojen käyttötarkoitukset, käsiteltävät tiedot sekä tiedonsaantioikeudet vastaisivat pääosin nykyistä sääntelyä.

Myönteistä on valtakunnallinen tietovaranto, johon kootaan eri työvoimapalveluissa kertyvät tiedot ilmeisesti nykyistä laajemmin. Tiedonkulkua työvoimaviranomaisten, muiden viranomaisten sekä palveluntarjoajien välillä olisi perusteltua edelleen helpottaa ostopalveluiden käytön helpottamiseksi sekä asiakkaiden paremman palvelun ja työllistymisedellytysten parantamiseksi.

Esitystä tulisi muuttaa siten, että mahdollistetaan yksityiselle työnvälitykselle työnhakijatietojen hyödyntäminen rajatusti. On sekä työnantajan että työnhakijan etu, että yksityisen ja julkisen työnvälityksen tiedot voidaan yhdistää nykyistä tehokkaammin. Tämä olisi mahdollista avaamalla yksityisille työnvälittäjille rajattu pääsy työnhakijarekisteriin.