Green Omnibus -aloite on merkittävä askel kohti EU-sääntelyn keventämistä
On tärkeää, että EU-komissio on tosissaan sääntelyreformissa. Sääntelyn on oltava paitsi vastuullisesti toimivien yritysten kilpailuetua suojaavaa, myös realistista ja hallinnosta taakkaa minimoivaa. Tämä koskee myös komission Green Omnibus -aloitteita, kirjoittavat EK:n Hannu Ylänen ja Juho Mäki-Lohiluoma.
EU-komissio julkisti keskiviikkona niin sanotun Green Omnibus -aloitteen, jolla se ehdottaa useiden edellisellä kaudella hyväksyttyjen lainsäädäntöjen avaamista sekä näihin kohdistuvien velvoitteiden keventämistä. Yleisellä tasolla on erittäin hyvä, että sääntelyä pyritään sujuvoittamaan. EK on nyt avattavia lainsäädäntöjä valmisteltaessa pitänyt johdonmukaisesti esillä näkökulmaa, jonka mukaan sääntelyn on oltava paitsi vastuullisesti toimivien yritysten kilpailuetua suojaavaa, myös realistista ja hallinnosta taakkaa minimoivaa.
Moni viime kaudella luotu lainsäädäntö onnistui näistä tavoitteista ensimmäisessä hyvin ja toisessa varsin huonosti. Eri raportointivelvoitteet ovat kasvaneet nopeasti ja vievät fokusta konkreettisesta vastuullisuustyöstä raportointiin. Vaikka suuri osa viime vuosina hyväksytystä lainsäädännöstä ei ole vielä edes sovellettavana, ovat jo nyt soveltamisalan piirissä olevien suurten yritysten raportointivelvoitteet aiheuttaneet monenlaista päänvaivaa ja valuneet alihankintaketjujen kautta pk-yrityksille. Korjausliikettä tarvitaan, jotta vastuullisuussääntely pääsee tavoitteisiinsa ja tukee Euroopan kilpailukykyä.
EU-komissio on tarttunut kilpailukyvyn vahvistamista koskevaan tavoitteeseen nyt tarmolla, joka lienee yllättäneen monet teemojen kanssa edellisellä komission kaudella työskennelleet. EK:n ensimmäisen analyysin mukaan Green Omnibus -paketissa esitetyistä muutoksista olennaisia ovat ainakin seuraavat:
- Kestävyysraportointivelvoitteiden rajaaminen vain suurimpiin yrityksiin
- Kestävyysraportointistandardien tietovelvoitteiden vähentäminen
- Pienemmiltä yrityksiltä vaadittavien tietojen määrän vähentäminen
- Yritysten vastuuta haitallisten vaikutusten tunnistamisessa ja arvioimisessa rajattu lähtökohtaisesti suoriin liikekumppaneihin
- Liikesuhteen lopettamisvelvoitteen poistaminen
- Vahingonkorvausvastuun määrittäminen kansallisen lainsäädännön mukaisesti
Kuten monesti lainsäädäntöä muutettaessa, kokonaiskuva muodostuu kuitenkin vasta, kun ehdotuksia analysoidaan tarkemmin ja peilataan markkinoiden käytäntöihin sekä sääntelyn soveltamiseen arjessa. Yksityiskohdilla on väliä.
Vaikka edessä ollut pakollinen raportointi poistuu todella monelta suomalaisyritykseltä, ei vastuullisuusraportointi itsessään lopu, sillä tietoa tarvitaan yritysten oman toiminnan ja niiden kumppanien sekä rahoittajien tarpeisiin. Muutos pakollisesta, detaljitasolla EU-tasolla reguloidusta raportoinnista kohti yritysten ja markkinoiden tarpeista määrittyvää raportointia on kuitenkin merkittävä ja positiivinen.
Toisaalta ehdotuksissa on vielä paljon avoimia kysymyksiä. Ehdotuksissa muun muassa rajataan raportoinnin piirissä olevien yritysten mahdollisuuksia pyytää tietoa tietyn kokoluokan alittavilta alihankkijoiltaan. Tavoite on hyvä, eli pk-yrityksille valuvan hallinnollisen taakan vähentäminen. Hyvin epäselvää on kuitenkin, miten tällainen säännös käytännössä sovitetaan yhteen suuren yritysten raportointivelvoitteiden, rahoittajien tarpeiden ja yritysten vapaaehtoisen vastuullisuustyön ja -raportoinnin kanssa.
Positiivisista elementeistään huolimatta esitys avaa lisäksi useita sellaisia keskusteluja, joiden lopputuloksia lainsäädäntöprosessissa on hankala ennakoida. Siltä osin kuin kyse ei ole primääristi komission toimivallassa olevista asioista – esimerkiksi ESR-standardit ja taksonomian muuttaminen delegoidulla säädöksellä ovat tällaisia – kyse on vasta lainsäädäntöprosessin ensimmäisestä vaiheesta. Pallo on seuraavaksi jäsenmailla ja Euroopan parlamentilla.
Kun nyt avattavia lainsäädäntöjä luotiin, kompromissit olivat poliittisesti hankalia, ja sama dynamiikka lienee läsnä myös tällä kierroksella. Tiukat ja intohimoiset poliittiset väännöt hyvin vaikeasta, teknisestä, yritysten välisiä suhteita ja arvoketjuja koskevasta lainsäädännöstä eivät välttämättä johda lainsäädännön laadun ja soveltamiskelpoisuuden kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Lopullisen uuden lainsäädännön sisällön tiedämme vasta, kun lainsäädäntöprosessi aikanaan saadaan päätökseen. Tämä luo yrityksille olennaista epävarmuutta siitä, miten jo säädettyyn ja sovellettavaksi tulevaan lainsäädäntöön tulisi väliaikana suhtautua – ja toisaalta, minkälaisiin investointeihin ja prosessien kehittämiseen voi lähteä, kun sääntelyn suuntaa on hankala hahmottaa. Tätä epävarmuutta on tärkeä hälventää kaikilla niillä keinoilla, joita kansallisilla viranomaisilla ja EU-päättäjillä on käytössään.
Vaikka sääntelyä muutetaan, vastuullisuus on nyt ja jatkossa vahvasti osa suomalaisten yritysten DNA:ta. Sellaista näkymää, että muutokset sääntelyssä laskisivat kunnianhimoa toiminnan vastuullisuudessa, ei ainakaan suomalaisten yritysten osalta ole. Parhaimmillaan sääntelyn keventämien voi sen sijaan vapauttaa resursseja vastuullisuuteen ja uuden kasvun tavoittelemiseen.