Juho Mäki-Lohiluoma: Uskaltaako EU:lta enää pyytää uutta sääntelyä?
Yhteinen sääntely on toimivien sisämarkkinoiden perusedellytys, mutta EU:n lainsäädäntöprosessissa hyvä tavoite kääntyy liian usein lisääntyväksi byrokratiaksi ja hallinnolliseksi taakaksi. Onko luottamus EU:n kykyyn tuottaa laadukasta sääntelyä jo mennyt, kysyy yhteyspäällikkö Juho Mäki-Lohiluoma.
EU-sääntelyllä on monen mielessä huono maine, mutta sen ansiot ovat kiistattomat. Vuosikymmenten aikana EU-tason lainsäädäntö on asteittain levittynyt uusille sektoreille. Varsinaiset EU:n sisämarkkinat täyttivät viime vuonna 30 vuotta. Taustalla on useita onnistumisia, joista on syntynyt talouskasvua ja hyvinvointia. EU-sääntely helpottaa markkinoille pääsyä, lisää kilpailua ja tarjoaa suomalaisille yrityksille parhaimmillaan täysin esteettömän pääsyn maailman suurimmille sisämarkkinoille.
Viime vuosina EU-sääntelyn track record on kuitenkin ollut luvattoman huono, kun useat erinomaisin tavoittein valmisteluun lähteneet säädöskokonaisuudet ovat valmistuneet sekavina ja säädöshankkeen alkuperäiset tavoitteet ovat hukkuneet monimutkaiseen pykäläviidakkoon. Meiltä jää liian usein kysymättä, tuhoaako ehdotettu sääntely luovuuden ja kilpailukyvyn, kuten kollegani Hannu kirjoittaa.
Esimerkkejä ei ole vaikea keksiä. EU:n Listing Act -kokonaisuudesta odotettiin helpotuksia pörssilistautumiseen, mutta kokonaisuus meni lainsäädäntöprosessin aikana niin pahasti solmuun, että lopputulos on korkeintaan lähtötilanteen tasoinen. Yksilöllisiä eläkevakuutustuotteita tai vaikkapa yhtiöoikeudellisia uudelleenjärjestelyitä koskeva sääntely muodostui raskaaksi ja hankalaksi. Uudet alustataloutta ja digitalisaatiota koskevat digipalvelusäädös, datasäädös ja erityisesti tekoälysäädös starttasivat kaikki oikeista tavoitteista, mutta lopputulos paisui kuin pullataikina, kun aloitteisiin leivottiin sisään niiden alkuperäisistä tavoitteista irrallista lisäsääntelyä. Brysselissä edelleen onnistumisten laariin laskettavan GDPR:n soveltamisalalle ei tunnu tuomioistuimissa löytyvän mitään rajoja, kun lähes kaikki tieto tulkitaan henkilötiedoksi. Yritysvastuudirektiiviä tai yrityksiä kestävyysraportointiin velvoittavaa sääntelyä ei varsinaisesti voi laadusta kehua, vaikka pahimmat ylilyönnit siinä onkin vältetty.
En toki väitä, että EU-sääntelyä olisi kehitettävä vain elinkeinoelämän näkökulmat edellä tai yksinomaan talouskasvua ja kilpailukykyä tavoitellen. Yhteiskunnassa lainsäädännön turvaa ansaitsevat myös monet muut tärkeät tavoitteet: yksityisyyden suojaa, kuluttajien oikeuksia ja lukemattomia muita tärkeitä asioita on turvattava monesti myös lainsäädännön keinoin, eikä se aina ole mahdollista ilman tarkkaa ja myös yritysten toimintavapauksia rajoittavaa sääntelyä. EK on lopulta kannattanut kaikkien edellä listaamieni lainsäädäntöhankkeiden hyväksymistä.
Nykyinen EU-tason sääntelykulttuuri on kuitenkin rapauttanut pahasti luottamusta siihen, että sääntelyä on mahdollista kehittää Euroopan kilpailukykyä turvaavaan suuntaan. Jos sisämarkkinoita on ennen rakennettu monesti myös niin, että alat ja yritykset pyytävät komissiolta lisäsääntelyä, jonka kautta harmonisointi etenee, on kynnys tällaiseen noussut.
Myöskään tästä ilmiöstä ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä. Jo edellä kuvattu GDPR kaipaisi kipeästi korjaussarjaa, jossa oikeusvarmuutta saataisiin lisättyä ja hallinnollista taakkaa kevennettyä. Vesipuitedirektiivin korjaaminen voisi vauhdittaa useita vihreän siirtymän hankkeita, teknisten nielujen eli päästökompensaatioiden EU-tason määrittelyillä voitaisiin edesauttaa uuden markkinan syntyä, pääomamarkkinaunionia voitaisiin mahdollisesti vauhdittaa velkomusjärjestystä koskevalla harmonisoinnilla ja aidosti yhtenäinen eurooppalainen tekijänoikeussääntely toisi kasvua ja investointeja digisektorilla. Palveluiden sisämarkkinan kehittämisessä, jossa siinäkin on kyse suurelta osin juuri lainsäädännöstä, olisi erittäin merkittävää potentiaalia.
Kaikki nämä hankkeet ovat kuitenkin monimutkaisia ja riskialttiita, sillä viime vuosien valossa on vaikea luottaa siihen, että lainsäädäntöprosessien lopputuloksena syntyisi aidosti kilpailukykyä, innovaatioita ja kasvua tukevaa sääntelyä. Moni ajattelee, että tällaisten ajatusten esittäminen vie vain ojasta allikkoon, eikä EU-sääntelyä enää ole mahdollista kehittää paremmaksi, vain huonommaksi.
Ongelma on aito ja vakava, jos sen seurauksena toimialat ja yritykset lakkaavat ehdottamasta uutta sääntelyä komissiolle eivätkä pyydä siltä nykyisten ongelmien korjaamista uusien pelossa. Komission ja päättäjien tietopohja sääntelytarpeista heikentyy eikä harmonisointi etene edes silloin, kun sille olisi kaikki edellytykset. Sisämarkkinoiden kehitys pysähtyy, vaikka sen kehittäminen on poliittisessa puheessa saanut nyt uutta pontta ja tarvetta uusille toimille todella on. Oma tuntumani on, että jonkinlainen raja on tällä kaudella ylitetty siinä, kuinka heikkolaatuista lainsäädäntöä EU:ssa voidaan pahimmillaan tehdä.
Uudella komissiolla, parlamentilla ja myös jäsenmaiden neuvostolla on kova työ palauttaa luottamus siihen, että lainsäädäntöprosessi toimii tehokkaasti ja laadukkaasti, vaikutusarvioinnit eri esityksistä ovat kattavia ja lainsäädäntöputkesta pullahtavat säädökset tarjoavat yrityksille niiden tarvitseman oikeusvarmuuden ja ennustettavuuden. Tämä kyllä onnistuu, kun tekemisen vauhtia otetaan pari piirua pois, uusien aloitteiden laatimisessa laitetaan laatu määrän edelle ja lisäsääntelyä esitettäessä aina ensin harkitaan, ratkeaako sen taustalla oleva ongelma parhaiten juuri lainsäädännöllä.
Lue lisää:
Hannu Ylänen: Sääntely ei koskaan kuole ja normit ovat ikuisia?
Minna Ojanperä: Luvitusreformi edennyt ratkaisevaan vaiheeseen