Kuka ottaa kopin yliopistojen uudistumisesta?

Jari Konttinen, EK

Suomalainen tiede on vakaalla pohjalla. Sijoitumme tieteellisten julkaisujen laadun vertailussa maailman keskitason yläpuolelle. Moni maa on kuitenkin mennyt viime vuosien aikana ohitse ja ero tieteen huippumaihin on viime vuosina kasvanut. Näin todettiin Suomen Akatemian äskettäin julkistamassa Tieteen tila 2014 -raportissa.

Raportissa ehdotetaan, että pysyäksemme maailman vauhdissa mukana yliopistojen tulee profiloitua ja tehdä selvempää työnjakoa keskenään. Tavoitteena tulisi olla vahvemmat yksiköt. Kansainvälistyminen on myös yksi keskeinen pullonkaula Suomessa. Professoreita tulisi houkutella enemmän maailmalta tänne töihin. Lisäksi tarvitaan kansainvälisessä yhteistyössä tehtyjä julkaisuja, jotka pääsääntöisesti parantavat viittausindikaattoreilla mitattavaa laatua.

”Profiloituminen, työnjako ja kansainvälistyminen”. Tätä mantraa on hoettu koko 2000-luvun. Yliopistojen julkinen rahoitus on Suomessa kansainvälisesti verrattain hyvällä tasolla. Niin pienessä osaamisvetoisessa taloudessa kuuluukin olla. Rakenteellinen kehittäminen ei ole kuitenkaan edennyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tätä tuskaa kuvasi raportin julkistamistilaisuudessa emeritarehtori Aino Sallinen: keskustelut työnjaon kehittämiseksi päätyvät usein vain oman laitoksen kehumiseen.   

Tällä hetkellä Suomen yliopistoissa on yhteensä 297 tieteenalan yksikköä – mikä on hurja määrä ja sisältää hyvinkin pieniä yksiköitä. Mitä työnjako ja profiloituminen sitten tarkoittavat käytännössä? Kaikkia aineita ei enää opetettaisi niin monessa yliopistossa tai joitain tutkimusalueita ei enää olisi yliopistoissa, joissa ne aina ovat sijainneet. Samalla professoreiden, tutkijoiden ja opiskelijoiden määrä laitoksissa ja yksiköissä kasvaisi.

Yrityksille on tärkeää, että yliopistoista saadaan hyviä asiantuntijoita työelämään sekä kovan tason osaamista tuotekehityksen tueksi. Yritykset, joilla on resursseja, pystyvät hankkimaan nämä asiat myös mistä päin tahansa maailmaa. Olemme väistämättä jo globaalissa kilpailussa osaamisesta. Huipputiede ja soveltava tutkimus eivät myöskään sulje toisiaan pois – maailman huippuyliopistot ovat tästä esimerkkinä. Tämän vuoksi Suomessa tulee terästäytyä. Vahvistetaan yksiköitä kansainväliseen kilpailuun, investoidaan seinien sijasta laatuun ja kehitetään yritysyhteistyötä.

Kuka asian sitten ratkaisisi? Autonomisten yliopistojen tapauksessa poliitikot tai opetus- ja kulttuuriministeriö eivät sitä voi diktaattorimaisesti tehdä, vaikka pientä keppiä ja porkkanaa tähän onkin tarjoiltu. Ratkaisun avaimet ovat nyt yliopistojen johdon ja hallitusten käsissä, vaikka valitseminen tai poisvalitseminen onkin osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi. Kuka rohkea muutosjohtaja ottaisi tämän asiakseen?

Jari Konttinen
asiantuntija
Elinkeinoelämän keskusliitto EK