Miljardien eläkerahat paremmin hyödyksi: työeläkkeiden rahastointia syytä uudistaa
Työeläkemaksuista laitetaan osa sivuun kattamaan tulevaisuudessa maksettavia eläkkeitä ja poikimaan sijoitustuottoja. Tätä kutsutaan rahastoinniksi. Sen tavoitteena on maksutaakan pienentäminen. Tässä on myös onnistuttu: viime vuosina rahastot ovat kasvaneet aiempaa hitaammin, koska niistä on myös käytetty varoja eläkkeiden maksuun. Eläkemeno on siis ylittänyt eläkemaksun, bloggaa eläkkeiden asiantuntija Antti Tanskanen.
Yksityisalojen eläkejärjestelmä TyELissä vanhuuseläkkeiden rahastointitekniikka on peräisin 1960-luvun alusta. Tulevien vanhuuseläkkeiden rahastointi tehdään samalla tekniikalla kuin etuuksien laskenta. Jokaisen vanhuuseläkkeen rahastoidun osan nykyarvo, siis vastuu, arvioidaan että tiedettäisiin paljonko vanhuuseläkettä varten pitää olla varoja. Arvion tekeminen edellyttää vakuutettujen kuolleisuuden kehityksen ennustamista jopa sata vuotta etukäteen. Tästä aiheutuu arviovirhettä ja täydennystarvetta eläkerahastoihin: vuoden 2016 lopussa vanhuuseläkerahastoihin tehtiin arviovirheen korjaamiseksi ”kuolleisuusperustetäydennys”, jonka suuruus oli 2,9 miljardia euroa.
Kaikkiaan työeläkevaroja on yksityisellä puolella kertynyt yli 120 miljardia euroa, julkiset eläkejärjestelmät mukaan lukien yli 190 miljardia euroa. Rahakasat ovat valtavat ja muodostavat niin suuren osan kaikesta suomalaisten varallisuudesta, että rahastoinnin täytyy olla työeläkejärjestelmässä hyvin järjestettyä, tarkoituksenmukaista ja erityisesti toteuttaa sille asetetut tavoitteet tehokkaasti.
Rahastoinnin tekniikkaa olisi mahdollista parantaa siirtymällä lähemmäs maksuperusteista rahastointitekniikkaa, mikä ei vaatisi muutoksia etuuksien laskentaan. Tämä onnistuisi esimerkiksi pitämällä vakuutetun vanhuuseläkettä varten kerättyjä varoja korvamerkityssä laarissa työuran ajan ja muuttamalla kertynyt rahasto vasta vanhuuseläkkeelle jäännin yhteydessä annuiteetiksi, jolloin varoja käytettäisiin vanhuuseläkkeen maksuun aivan kuten nykyisinkin. Muutos pienentäisi kuolleisuuskehitykseen liittyvää arvioriskiä, jolloin siitä aiheutuvien rahastotäydennysten tarve vähenisi. Toisaalta muutos mahdollistaisi myös rahastoinnin tehostamista, esimerkiksi vakavaraisuuspääoman tarve pienenisi ja varsinaiseen vanhuuseläkerahastointiin vapautuisi enemmän varoja.
Tällä hetkellä mietitään myös, voisiko työeläkejärjestelmää selkeyttää yhdistämällä kunnallinen eläkejärjestelmä yksityisen eläkejärjestelmän kanssa. Etuudet järjestelmissä ovat lähes samat, mutta rahastointitekniikat ovat hyvin erilaiset. Lienee ajankysymys, milloin yksityinen ja kunnallinen eläkejärjestelmä yhdistetään.
Kunnallisessa eläkejärjestelmässä eläkemenoa säädellään puskurilla, jonka avulla maksun tasoa pyritään tasoittamaan. Yksityisellä puolella tulevaan eläkemenoon varaudutaan erilaisilla järjestelmätasoisilla ja laitoskohtaisilla puskureilla yksilökohtaisen vanhuuseläkerahastoinnin lisäksi. Vaikka yksityisen eläkejärjestelmän rahastointi onkin kunnallisen eläkejärjestelmän rahastointia kehittyneempää, on tärkeää arvioida myös yksityisen eläkejärjestelmän rahastointitapojen parantamista. Kenelläkään ei ole varaa tehottomaan työeläkkeiden rahastointiin. Kehittämiskohteita rahastointitekniikoista löytyisi. Olisiko jo aika modernisoida rahastointia?