Sami Pakarinen bloggaa: Koronakriisistä tulossa rakennekriisi?
Koronaviruspandemian myötä maailmantalous on tänä vuonna painunut polvilleen. Vaikka taantumat ovat aina erilaisia, on globaaleilla taantumilla ollut historiassa kauaskantoisia seurauksia. Näin on varmasti myös tällä kertaa, bloggaa Sami Pakarinen.
Tyypillisesti taantumien luonne voidaan jakaa joko talousfundamenteista tai odotuksista lähtöisin oleviin. Koronaviruksen aiheuttama shokki tuli talousjärjestelmän ulkopuolelta, mutta alkuvaiheessa epidemian rajoitustoimet leikkasivat kysyntää voimakkaasti. Ongelmia toivat myös tarjontahäiriöt tuotanto- ja hankintaketjujen rikkoutuessa. Näin ollen ainakin taantuman alkuvaiheen luonne on lähtöisin enemmän talousfundamenteista kuin odotuksista. Tällöin samanaikainen ja koordinoitu finanssipoliittinen elvytys auttaa kriisistä ulospääsyssä. Näin kuluvan vuoden aikana on merkittävästi tapahtunutkin, kun shokkiin on reagoitu sekä raha- että finanssipolitiikan avulla. Finanssipoliittisilla toimilla on kuitenkin aiempaa suurempi merkitys, sillä rahapolitiikan liikkumatila on rajoittunut nollakorkojen myötä.
Tulevan kannalta keskeiseksi kysymykseksi nousee, muuttuuko taantuman luonne koronaviruspandemian aikana? Mikäli taantuma pitkittyy ja muuttuu talousfundamenteista lähtöisin olevasta enemmän odotuksiin painottuvaksi, mittava elvytys ei olisi paras lääke. Etenkin jos huonoihin odotuksiin yhdistetään vielä voimakas ikääntyminen, häviää elvytyksestä teho. Odotuksista lähtöisin oleva taantuma selätetään sen sijaan parhaiten rakenteellisilla uudistuksilla. Onko taantuman luonteen muuttuminen mahdollista? Esimerkki löytyy läheltä. Finanssikriisissä Suomi kohtasi talouden fundamenteista alkaneen laman, joka muuttui vähitellen odotuspohjaiseksi etenkin teollisuuden rakennemuutoksen seurauksena. Tämän seurauksena tuottavuuden kehitys jäi pitkäksi aikaa hyvin heikoksi. Oman lusikkansa soppaan toi myös selvästi heikentynyt kilpailukyky ja viennille tärkeän Venäjän talouden vaikeudet.
Onko koronakriisin jälkeen edessä samanlainen kehityskulku? Tätä on vaikea sanoa, mutta lähtökohdat eivät ole mairittelevat. Investoinnit tulevaan ovat vähäisiä, tuottavuuden kasvu on hidasta, kilpailukyyssä riittää parantamista, väestö ikääntyy ja julkisen talouden ongelmat kärjistyvät toden teolla 2020-luvulla. Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta Suomi ei luisu koronakriisin jälkimainingissa uudelleen kohti menetettyä vuosikymmentä? Tarvitaan uskottavat poliittiset päätökset, joilla vahvistetaan talouden toimijoiden luottamusta toimintaympäristöön ja vältetään pessimististen odotusten kierre. Heikommat odotukset syövät tehokkaasti investointihalukkuutta, joka heikentää suoraan talouden tulevaisuuden kasvupotentiaalia. Parasta olisi, jos päätöksentekijät pystyisivät luomaan uskottavan ja ennakoitavan pitkän aikavälin näkymän samaan aikaan, kun rakenteellisia uudistuksia viedään ripeästi eteenpäin. Mikäli tässä ei Suomessa onnistuta, vaarana on, että koronan tuoma äkkipysäys muuttuu odotusten heikentymiseksi ja edessä on taas menetetty vuosikymmen. Hallituksen budjettiriihi oli hyvä tilaisuus tehdä näitä päätöksiä, mutta valitettavan vajaaksi jäi. Työllisyyden suhteen olisi tarvittu kunnianhimoisempia tavoitteita ja vaikuttavampia keinoja sekä niitä julkistaloutta vahvistavia uudistuksia.
On taantuman luonne mikä tahansa, rakenteellisten toimien tekeminen pitkän aikavälin kasvupotentiaalin vahvistamiseksi kannattaa. Koronakriisi ei varmasti jää viimeiseksi taantumaksi. Rakenteellisesti kunnossa olevassa taloudessa elvytyksen tehokin on selvästi parempi. Kannattaa siis katsoa myös kriisin yli.