Suomen EU-vaikuttamisen ongelma ei ole myöhästyminen vaan vision puute

Suomen EU-vaikuttamisen prosesseja on pidetty edistyksellisinä, mutta ne tarvitsevat remontin. Näin voisi tiivistää Sitran julkaiseman tuoreehkon raportin viestin. Viestiin on monelta osin helppo yhtyä. Myös ratkaisuehdotuksista monet ovat tervetulleita avauksia.

Suomen EU-vaikuttaminen ei kuitenkaan ole vain virkakoneiston asia, vaan meidän tulisi tarkastella myös laajemmin sitä asennetta, jolla unioniin suhtaudumme. Väitän, että varsinaisena haasteena ei ole itse EU-vaikuttamisen prosessi tai sen oikea-aikaisuus, vaikka tätä usein tarjotaan suomalaiseksi erityisongelmaksi, vaan yksinkertaisesti ajatusten ja vision puute.

Kykenemme kansakuntana kyllä muodostamaan mielipiteet ulkoa tuleviin aloitteisiin eikä meillä ole vaikeuksia toimia asiantuntevana ja rakentavana kumppanina neuvoston lainsäädäntökäsittelyissä, mutta varsinaista omaa agendaa tarjoamme harvoin. Suomalaiseen mentaliteettiin ei vaikuta kovin hyvin istuvan se, että nimenomaan EU:lta – sen komissiolta, parlamentilta ja muilta jäsenmailta – pyydetään ratkaisuja ja toimenpiteitä. Olemme parempia parantelemaan yksityiskohtia kuin tarjoamaan uusia ajatuksia. Odotamme muiden kattavan pöydän, koska emme itse ole kokanneet mitään.

Varsinaista syyllistä tähän on hankala löytää ja sellaisten etsiminen on tarpeetonta. Pikemminkin kyse on ajatusmallista ja toimintakulttuurista, jossa asenne EU-politiikkaan on ainakin poliittisella tasolla pääosin reaktiivinen. Lisäksi on enemmän kuin todennäköistä, että kuvani Suomen EU-vaikuttamisesta on jossain määrin vajavainen – toisenlaisella kokemuksella toisilta päätöksenteon sektoreilta näkökulma voi olla täysin toinen.

Vähintään osasyyllinen tilanteeseen on kuitenkin kotimainen EU-poliittinen keskustelu ja sen puutteellinen siivilöityminen poliittisiksi tavoitteiksi. Näin siksi, että EU-keskustelua käydään meillä pääosin kahdella tasolla. Joko kyse on koko unionin olemuksen pohdiskelusta, kuten perussopimusten ja vaalijärjestelmien muuttamisesta tai unionin luonteesta liittovaltiona tai valtioliittona, siis todellisesta taivaanrannan maalaamisesta. Toisaalta välillä merkittävään asemaan voi nousta jokin koko unionin tasolla pieni yksityiskohta, kuten metsien käyttö, raideleveys tai vaikkapa talvimerenkulku. Yhteistä näille julkisuuteen nouseville pienemmille asioille on usein se, että Suomella on niissä erityinen asema tai että ehdotetut sääntelytoimet olisivat meille joillain tapaa epäedullisia. Silloin ne toki vaativat edunvalvontatoimia, enkä näitä toimia lainkaan väheksy.

Vastaan itse nykyisessä työssäni mm. digi-, kuluttajansuoja- ja sisämarkkinalainsäädännön kysymyksistä. Ennen nykyistä pestiä työskentelin Euroopan parlamentissa osin samojen kokonaisuuksien parissa. Erityisesti digi- ja kuluttaja-asioissa unionin vauhti on tällä hetkellä hurjaa: uusia strategioita, toimenpidelistoja ja lainsäädäntöaloitteita on viime vuosina tuupattu ulos melkoinen määrä. Asiat ovat kuitenkin juuri sellaisia, jotka Suomessa jäävät kuvaamaani EU-politiikan ”kuolemanlaaksoon”. Suomi kyllä vaikuttaa sektoreilla aktiivisesti, mutta tulee pääosin muiden agendoilla katettuun pöytään. Toki poikkeuksiakin on.

Mitä EU:lta itse tulevina vuosina haluamme?

Jos haluamme aidosti olla vaikuttava jäsen unionissa, meidän tulisi saada luotua kotimaiseen EU-keskusteluun ja EU-politiikan valmisteluun myös kolmas taso: sellainen, jossa ollaan kiinni akuuteissa politiikkakysymyksissä ja pohditaan, mitä EU:lta itse tulevina vuosina haluamme. Minkälaista alustatalouden lainsäädäntöä kaipaamme unionilta? Mihin suuntaan kuluttajapolitiikkaa olisi koko EU:n tasolla vietävä? Mitä yhteisiä toimia vaatii yhteiskunnan dataistuiminen? Vain tällaisen konkreettisissa politiikkakysymyksissä kiinni olevan EU-keskustelun ja siihen kytkeytyvän pidemmän tähtäimen poliittisen valmistelun kautta on mahdollista muodostaa tavoitteita, joihin on kansallisesti todella sitouduttu ja joiden kautta ennakkovaikuttaminen EU-politiikkaan onnistuu. Puute tunnistetaan myös Sitran raportissa. Tarpeen mukaan valmistelu voisi olla parlamentaarista, välillä asiantuntijavetoista, ja usein joutuisimme pienenä maana tekemään myös poisvalintaa. Monella sektorilla olemme myös varsin tyytyväisiä unionin nykytilaan, jolloin myös nykymalli voi palvella meitä hyvin.

Kun olemme itse määrittämässä agendaa, voimme paremmin varmistua siitä, että agenda edistää myös Suomen kilpailukykyä ja muita kansallisia tavoitteita. Tarve on akuutti juuri nyt, kun tulevan komission agendaa hahmotellaan. Kyse olisi olennaisesta muutoksesta tämänhetkisiin prosesseihin, joissa EU-politiikan kannanmuodostus tapahtuu valtaosin jo julkaistujen lainsäädäntöaloitteiden pohjalle ja on siksi korostetun reaktiivista. Työ muutoksen aikaansaamiseksi ei ole missään nimessä helppoa, mutta kuitenkin luullakseni hyödyllisempää kuin puhe EU-vaikuttamisessa myöhästymisestä – on nimittäin paha vaikuttaa, jos ei ole mitään sanottavaa.