Hallituksen suunnitelmissa rohkeat kokeilut: Digitalisaatio muuttaa myös valtion

Juha Sipilän hallituksessa mietitään uusiksi hallintoa, säädöksiä ja valtion tehtävää. Kaikkeen tähän tarvitaan pitkälle kantavaa digiloikkaa. 

Digitalisaatiokehityksen hyödyntämisestä vastaavat liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner ja kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläinen.

Vehviläinen vastaa kolmesta kärkihankkeesta: julkisten palvelujen digitalisoimisesta, kokeilukulttuurin käyttöönotosta sekä johtamisen ja toimeenpanon parantamisesta.

Bernerin vastuulla ovat digitaalisen liiketoiminnan kasvuympäristön rakentaminen sekä valtionhallinnon normien ja säädösten sujuvoittaminen.

– Digitalisaatio on suurempi muutos kuin oli aikanaan sähkön keksiminen, Berner arvioi. Hän uskoo, että digitalisaatio häivyttää julkisen vallan rajoja. Valtion keräämiä suuria tietovarantoja,  julkista dataa, pitäisi voida laajemmin hyödyntää uudenlaisessa liiketoiminnassa.

Anu Vehviläinen johtaa kärkihanketta, joka onnistuessaan myös muuttaa käsitystä julkisesta hallinnosta. Valtiolla on tarkoitus ottaa käyttöön kokeilukulttuuri.

Vehviläisen mukaan kokeilemisen tuoma muutos on siinä, että nyt mennään heti tekemään. Tartutaan ideaan ja pannaan toimeksi. Ei perusteta komiteaa tai työryhmää miettimään asiaa. Kokeileminen on tietenkin myös riski: idea tai toteuttamistapa voi olla huono. Mutta sekin on voimavara.

Vehviläinen näkee digitalisaation myös yksilön ja valtion suhteen uudistamisena. Ihminen nousee tekijäksi, subjektiksi. – Digitalisaation kautta voimme nostaa ihmisen hallinnon keskiöön.

Lue Antti Blåfieldin perusteellinen haastattelu, jossa digiministerit Berner ja Vehviläinen kertovat hallituksen mullistavat digisuunnitelmat.

Kärkihankkeina toimintatapojen uudistaminen ja digitalisaatio

Vaikka molemmat ministerit edustavat Suomen keskustaa, heidän taustansa ovat hyvin erilaiset. Vehviläinen on ammattipoliitikko, joka jo 1980-luvun lopulla johti puolueensa nuoriso- ja opiskelijaliittoja. Eduskuntaan hänet valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1995.

Vehviläinen on valtioneuvoston jäsen jo kolmatta kertaa; hän oli liikenneministeri Matti Vanhasen toisessa ja Mari Kiviniemen hallituksissa. Hän on keskustan varapuheenjohtaja.

Anne Bernerin aikuisen elämän ovat täyttäneet perheyritys Vallila Interiorin johtaminen ja elinkeinoelämän luottamustehtävät. Hän päätti loikata mukaan politiikkaan vasta viime vuodenvaihteessa. Hän on ilmoittanut, että poliittinen ura on hänelle vain projekti: On saatava aikaan muutos ja kun se on tehty, on aika palata yritysmaailmaan.

Erilainen tausta näkyy ministereiden puheissa. Vehviläisen puheessa kuuluvat politiikan ja hallinnon arjen tuntemus hyvässä ja pahassa, kun taas Berner on halukas asettamaan kysymykset perinteisen politiikan ja hallinnon ulkopuolisesta näkökulmasta.

Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa luetellaan viisi strategista tavoitetta, joiden edistämiseen hallitus on sitoutunut. Listan viides tavoite on ”toimintatapojen muuttaminen esimerkiksi edistämällä digitaalisuutta”.

Strategiset painotukset on sittemmin purettu yhteensä 26 kärkihankkeeksi, joista viisi koskee toimintatapojen uudistamista ja digitalisaation hyödyntämistä. Vehviläisen vastuulla on kolme kärkihanketta: julkisten palvelujen digitalisoiminen, kokeilukulttuurin käyttöönotto sekä johtamisen ja toimeenpanon parantaminen.

Bernerin vastuulla ovat digitaalisen liiketoiminnan kasvuympäristön rakentaminen sekä valtionhallinnon normien ja säädösten sujuvoittaminen. Kärkihankkeille on asetettu konkreettiset tavoitteet ja niiden saavuttaminen on vaiheistettu ja aikataulutettu.

– Pistämme itsemme julkiseen tarkasteluun tällaisella selvällä hankkeiden vaiheistuksella. Vaadimme myös itseltämme paljon, Vehviläinen sanoo.

Hän pitää muutosta aikaisempiin hallituksiin suurena. Yksi esimerkki uudesta lähestymis- ja työskentelytavasta on, että hallitus kokoontuu kahden viikon välein strategisiin istuntoihin, joissa ei tehdä päätöksiä vaan luodaan yhteistä näkemystä ja tahtotilaa.

Varmaan vähän sama ajatus oli 1930-luvulla A.K. Cajanderilla, joka aloitti kolmannessa hallituksessaan viikoittaiset ”iltakoulut”. Vuosikymmenien saatossa iltakouluista tuli kuitenkin osa muodollista päätöksenteon valmisteluprosessia ja ne menettivät alkuperäisen tarkoituksensa, joka oli luoda hallitukseen keskusteluilmapiiri ja yhteinen tahto.

Nyt se ilmapiiri on Vehviläisen mukaan palannut.

– Tämä on uusi tapa johtaa tätä maata.

Valtion tehtävä on olla alusta, jonka kautta se muutos syntyy

Anne Berner näkee, että digitalisaatio on meneillään olevan yhteiskunnallisen ja taloudellisen muutoksen ja murroksen ytimessä.

– Digitalisaatio on suurempi muutos, disruptio (epäjatkuvuuskohta) kuin oli aikanaan sähkön keksiminen, hän arvioi.

– Käytännössä digitalisaatio muuttaa kaiken. Se on prosessien muuttamista, mutta se haastaa myös pohtimaan uudesta näkökulmasta monia eettis-moraalisia kysymyksiä, kuten johtajuutta.

Berner ottaa esimerkiksi digitalisaation myötä syntyvät ja kasautuvat tietovarannot, datan. Siihen sisältyy suuri – myös liiketoiminnallinen – mahdollisuus.

– Missä näiden tietovarantojen alkuperäinen omistajuus on? Miten julkisen hallinnon piirissä syntynyttä dataa voidaan hyödyntää yksityisen toimijan kaupalliseen toimintaan? Miten varmistetaan, että yksilönsuoja ja yhteiskunnan edut otetaan huomioon?

Samalla kun Berner nostaa esiin eettis-moraalisia kysymyksiä, hän korostaa, että nyt on kiire. On loikattava muutoksen aktiiviseksi tekijäksi.

– Kysymys on siitä, millaista kasvupotentiaalia tuo se 180 astetta erilainen ajattelu, että teemme asiat tietopohjaisesti.

Berner uskoo, että digitalisaatio häivyttää julkisen vallan rajoja.

– Yksityinen ja julkinen integroituvat paljon enemmän.

Liiketoimintapäätökset säilyvät yksityisten yritysten käsissä ja vastuulla, mutta yhä enemmän korostuu julkisen vallan rooli liiketoiminnan mahdollistajana.

Bernerin esikuva tässä suhteessa on Singapore.

– Se on varmasti tällä hetkellä yksi maailman digitaalisimpia valtioita ja johtaa itseään markkinaehtoisesti valtionakin.

Berner mainitsee kaksi asiaa, joissa julkisen vallan rooli pitää ajatella uusiksi.

Ensimmäinen ovat julkisen vallan toimintojen – vaikkapa koulutuksen, terveydenhuollon, liikenteen ohjauksen tai ilmatieteen laitoksen – kautta syntyvät tietovarannot.

– Valtio synnyttää valtavan määrän dataa, josta yritykset pystyvät luomaan ihan oman liiketoimintamallinsa. Hyödynnetään tietovarantoja ja ennusteita, joita syntyy ympäristöstä, vesistöstä, merestä, ilmasta, ilmastonmuutoksesta, sään ennustamisesta… Niistä pystytään synnyttämään applikaatioita, palvelumuotoja.
Bernerin mukaan hyvin harva yritys on tätä mahdollisuutta vielä hyödyntänyt. Vaisala on hänen mukaansa harvinainen poikkeus.

Hän ottaa esimerkin omalta hallinnonalaltaan, datan synnyttämät liiketoimintamahdollisuudet.

– Jos me mahdollistamme liikenteen sääntelyn purkua, yhdistämme tietovarantoja, mahdollistamme yhtenäisiä lippujärjestelmiä ja teemme liikennemuotoneutraalin ympäristön, jo se synnyttää mahdollisuuden lukuisille palvelumuodoille ja uudelle yrittäjyydelle.

Julkisen vallan tietovarantojen käyttöön liittyy eettisiä ja moraalisia kysymyksiä.

– Omistajuuskysymys nousee siitä, ovatko nämä tietovarannot ilmaisia. Mutta ennen kaikkea siitä, että kun data syntyy ihmisten käyttäytymisestä, heidän välttämättömistä toimistaan, ihmisten olemassaolosta osana yhteiskuntaa, niin onko oikein, että joku muu tekee sillä bisnestä?

Berner sanoo, että hänen oma ajattelunsa tässä asiassa ei ole vielä ”täysin valmis” mutta että julkinen data on käytännössä yksi merkittävimmistä asioista, joilla valtio voi tukea uutta liiketoimintaa.

– Näin Viro elää.
Toinen asia, jossa Berner haluaa muuttaa ajattelutapaa, on suhtautuminen valtion rooliin. Hän haluaa tarkastella valtiota sen taseen kautta. Hän haluaa, että valtio panee taseensa töihin, kuten elinkeinoelämän termi kuuluu.

– Tarvitseeko meidän enää tänä päivänä omistaa rautateitä? Voisimmeko sen sijaan omistaa kannaltamme täysin keskeisen seuraavan infrastruktuurin, jotta digitalisaatiokehitys meillä onnistuu?

Berner tarkoittaa, että valtio voisi myydä omaisuuttaan ja sijoittaa näin saatavia varoja esimerkiksi langattoman 5G-verkon kehittämiseen ja rakentamiseen.

– Onko tämä se tapa, jolla valtion omistajuus kehittyy? Että valtion tehtävä on aina kussakin ajassa olla alusta, jonka kautta muutos syntyy, jotta uusi kasvu voidaan mahdollistaa. Ja sitten vetäytyä omistajana?

On tullut tietyllä tavalla tällainen hanke- ja projektihelvetti

Anu Vehviläinen johtaa kärkihanketta, joka onnistuessaan myös muuttaa käsitystä julkisesta hallinnosta. Valtiolla on tarkoitus ottaa käyttöön kokeilukulttuuri.

– Aika tarkkaan vuosi sitten Juha Sipilä ehdotti, että tehtäisiin perustulosta kokeilu ja minä rupesin sitä kokeiluhommaa miettimään.

Perustulokokeilu on yksi hallitusohjelmassa mainituista hankkeista.

Hallitusneuvotteluissa Vehviläinen istui toimintatapojen uudistamista pohtivassa työryhmässä ja sielläkin syntyi näkemys, että kokeilut ovat erinomainen tapa uudistaa toimintatapoja.

– Se perimmäinen idea, josta kokeilemisessa on kysymys, on uudella tavalla tekemisestä, Vehviläinen sanoo.

Hän siteeraa Aalto-yliopiston tutkimuspäällikköä Anssi Tuulenmäkeä: Kokeileminen on kuin kävelemään oppimista. Siinäkin pitää sietää epäonnnistumisia.

”Kokeilukulttuuri ja asiakkaiden osallistaminen kehittämiseen ovat tärkeä osa digitalisaatiota”, Mikael Jungner toteaa Elinkeinoelämän keskusliitolle kirjoittamassaan pamfletissa Otetaan digiloikka! Vehviläinen kertoo lukeneensa pamfletin jo valmistautuessaan hallitusneuvotteluihin.

– Hallinnossa asioiden valmistelemisen ja eteenpäin viemisen perinne on kovin suunnitelmakeskeinen. Meille on tullut tietyllä tavalla tällainen hanke- ja projektihelvetti parinkymmenen vuoden aikana. Että kaikki pitää hankkeistaa ja suunnitella. Valtavasti energiaa menee siihen etukäteistyöhön.

Vehviläisen mukaan yksi kokeilemisen tuoma muutos on siinä, että nyt mennään heti tekemään. Tartutaan ideaan ja pannaan toimeksi. Ei perusteta komiteaa tai työryhmää miettimään asiaa.

Kokeileminen on tietenkin myös riski: idea tai toteuttamistapa voi olla huono. Mutta sekin on Vehviläisen mukaan voimavara. Näin saadaan kokemusperäistä tietoa, jota voidaan hyödyntää.

Ja kokeilujen avulla voidaan ylittää valtionhallinnon sisäisiä raja-aitoja. Vehviläinen ottaa esimerkiksi nyt vireillä olevan usean ministerin ja ministeriön yhteishankkeen, jossa kehitetään työn ja työllistymisen ympärille uudenlaisia kokeiluja.

Jotta samaa asiaa ei toisilta tietämättä kokeilla eri puolilla, valtioneuvoston kansliaan on perustettu kokeilujen tukiryhmä, joka seuraa ja antaa neuvoja. Ideoita odotetaan eri puolilta julkista hallintoa, virkamiehiltä ja kansalaisilta.

Kokeilukulttuuri-ajatus haastaa myös perinteisen runebergiläisen mielikuvan pysyvästä valtiosta: ”laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää”.

Entä jos kokeilukulttuuri karkaakin kerta kaikkiaan käsistä?

– En tiedä. Jos kokeilukulttuuri ja uuden luominen karkaa käsistä, niin ei se kyllä ole tälle maalle huonoksi, Vehviläinen vastaa.

Elinkeinoelämän piirissä Vehviläinen haluaisi nähdä kokeiluja esimerkiksi oppisopimuskoulutuksessa, ansiosidonnaisen päivärahan ehtojen uudistamisessa ja työaikapankkien kehittämisessä.

On aina mahdollisuus suhtautua asiaan niin, että voidaanko tämä mahdollistaa

Kokeilukulttuuria sivuava asia on normien ja säädösten sujuvoittaminen, joka taas kuuluu Anne Bernerin vastuulle.

– Tarvitaan kontrolloivaa valtaa ja säätelevää valtaa, mutta senkin pitää olla rakentavaa niin, että se kannustaa ja mahdollistaa, Berner linjaa.

Hänen mukaansa jo se, että valtionhallinnossa käydään normistoa kriittisin silmin läpi, on itsessään ajattelutavan muutos.

– Viranomaisella on aina mahdollisuus suhtautua asiaan niin, että voidaanko tämä mahdollistaa. Tai sitten niin, että onko tässä pieni potentiaalinen riski, että tämä voi mennä pieleen ja kuinka monta asiaa tarvitsemme riskin kontrolloimiseen.

Bernerin mukaan julkiseen hallintoon on juurtunut ajattelutapa, joka on lähtökohtaisesti huolestunut virheiden mahdollisuudesta. Siksi hallinnon asenteesta on tullut varmistava ja kontrolloiva.

– Säätelemme asiat mieluimmin niin, että yksi ihminen ei voi tehdä virhettä, mutta samalla 99 muuta tekevät asiat paljon hitaammin ja raskaammin ja näin luovat ympäristölleen esteitä.

Bernerin tavoite on, että sääntely olisi kehitystä ennakoivaa, nykyistä vähäisempää ja väljempää sekä perustuisi nykyistä enemmän luottamukseen, omavalvontaan ja itsesääntelyyn.

Omavalvonta tarkoittaa, että kansalaiset itse hallitsevat omia tietojaan ja heillä on mahdollisuus kontrolloida niiden käyttöä. Omavalvonta on keskeinen digitaalisen ajan kansalaisoikeus, mutta Bernerin mukaan se voi olla myös digitaaalisuuden hyödyntämisen mahdollistaja.

Hän nostaa vertailumaaksi Viron, missä ihmisten tietoja saa käyttää yksityiseen liiketoimintaan, jos ihminen ei ole sitä nimenomaisesti kieltänyt. Suomessa on päinvastoin: ihmisen pitää se nimenomaisesti sallia.

Berner toivoo asennemuutosta yleisemminkin. Hän on omallakin hallinnonalallaan havainnut, että ihmiset mieluummin ottavat vastaan pikkutarkkoja ohjeita kuin luottavat omaan harkintakykyynsä. Hän on seurannut huvittuneena ministeriölle esitettyjä kysymyksiä siitä, millaisia hääjuhliin ohjaavien tienvarsikylttien pitäisi olla. Tai hämmentyneenä keskustelua siitä, miten syviä raskaan liikenteen renkaiden urien tulisi vähintään olla.

Hänen mukaansa kysymys on pohjimmiltaan siitä, että halutaan sysätä vastuu itseltä jollekin muulle, mieluiten valtiolle, jolloin lopulta vastuu ei ole kenelläkään.

– Meillä on lähtökohtaisesti haluttu, että säädellään niin, että ei tarvitse kantaa vastuuta.

Suurempi sopimusvapaus merkitsisi myös vastuun kasvamista.

Ihminen nousee tekijäksi, subjektiksi

Anu Vehviläinen näkee digitaalisuudessa kansalaisille ison palvelulupauksen. Hallitusohjelmassakin luvataan, että tämän hallituskauden aikana toimintatapoja ja säädöksiä muutetaan siten, että ihmisen tarvitsee yhdessä asiassa asioida enää vain yhdellä luukulla.

– Digitalisaatiosta on tullut samanlainen sana kuin globalisaatiosta: vähän pelottava ja hahmottumaton. Siihen ovat kiinnittyneet sellaiset mielikuvat kuin että se vie meiltä työpaikkoja tai että osaanko minä olla sen uuden digitaalisuuden kanssa.

Vehviläisen mielestä digitalisaatio pitäisi arkipäiväistää. Pitäisi osoittaa, mitä se tarkoittaa arjessa. Veroehdotus ja ylipäätään verohallinnon tapa toimia sähköisesti ovat esimerkkejä siitä.

Kauaskantoinen askel olisi kansallisen tulorekisterin luominen. Silloin palkkatietoja ei tarvitsisi ilmoittaa kuin kerran ja sitä kautta ne menisivät kaikille asianomaisille viranomaisille. Näin arjessa verot ja etuisuudet muuttuisivat joustavasti ja reaaliaikaisesti ilman, että ihmisen tarvitsisi itse kantaa niistä jatkuvasti huolta ja pelätä erilaisia loukkuja.

Digitalisaation antamat mahdollisuudet muuttaa toimintatapoja ja palvelukulttuuria tekevät Vehviläisen mukaan nyt mahdolliseksi sen, että julkiset palvelut alkavat oikeasti palvella ihmisiä ja elinkeinoelämää.

Vehviläinen näkee digitalisaation myös yksilön ja valtion suhteen uudistamisena.

– Digitalisaatio muuttaa valtiota silläkin tavalla, että ihminen nousee tekijäksi, subjektiksi. Digitalisaation kautta me voimme nostaa ihmisen hallinnon keskiöön.

Mutta tässäkin, kuten kokeilukulttuurissa, haasteena ovat hallinnon sisäiset raja-aidat.

– Olen sanonut, että jos haluaa itselleen haasteellisia hommia, niin kannattaa pyrkiä julkisella puolella sellaisiin tehtäviin, joissa tehdään jotakin yli hallinnonrajojen.

Digitalisaatio on tässä mielessä erityisen hyvä esimerkki. Julkiseen hallintoon on hankittu satoja eri tietojärjestelmiä, jotka eivät kommunikoi keskenään.

Jo vuosia on puhuttu, että valtionhallintoon pitäisi saada näiden asioiden ”diktaattori”, joka määrittäisi julkisen hallinnon tietotekniikan puitteet ja pelisäännöt. Sellaista ei ole kuitenkaan nimitetty. Valtiovarainministeriö, jolle on annettu vastuu tietohallinnon kehittämisestä, toteaa kerta toisensa jälkeen, että tehtävä karkaa käsistä.

Vehviläinen näkee, että viimeistään nyt, kun sosaali- ja terveyspalvelut ollaan yhdistämässä itsehallintoalueiden järjestämäksi toiminnaksi, tarvitaan valtion vahvaa ohjausta, ”diktaattoria” varmistamaan, että julkisen hallinnon tietotojärjestelmät ovat yhteensopivat.

Kysymys on tietynlaisesta henkiinjäämisestä

Anne Berner kokee, että Suomessa ei ole vielä herätty digitalisaation mahdollisuuksiin eikä uhkaan, ettemme pystykään vastaamaan digitalisaation aiheuttamiin muutosvaatimuksiin. Hän palaa siihen, että digitaaliajassa pätee aivan erityisen hyvin sanonta ”tieto on valtaa”.

– Emme ole vielä ymmärtäneet, että koko maailmantalouden kannalta keskeinen kysymys tulee olemaan, kenellä on data hallussaan. Siksi Apple on niin menestyksekäs, ei vain siksi, että se valmistaa niin hyvännäköisiä laitteita. Vaan siksi, että sen laitteiden läpi kulkee se kaikki data.

Muutosta ja sen voimatekijöitä on vaikea ymmärtää omassa ajassaan. Berneriin teki suuren vaikutuksen hänen kuulemansa esitys, jossa kerrottiin, miten jääbisnes on muuttunut aikojen saatossa.

Satoja vuosia sitten jäätä hakattiin, kun vesistöt olivat jäätyneet, ja sitten jää kuljetettiin lohkareina maalle ja säilytettiin esimerkiksi sahanpuruissa. Sen jälkeen tuli vaihe, että jäätä pystyttiin tekemään itse. Lopulta tulivat pakastimet. Missään vaiheessa uuden innovaation hyödyntäjät eivät olleet olemassa olevia jääyhtiöitä.

– Mikään niistä ei pystynyt uusiutumaan, tekemään tarvittavaa ajatuksellista loikkaa.

Bernerillä on kipeä esimerkki myös tästä ajasta:

– Apple onnistui siinä, Nokia ei.

Bernerille tarinan yhteiskunnallinen opetus on, että pitää uskaltaa jättää vanha ja mennä seuraavaan vaiheeseen. Esimerkissä puhuttiin yrityksistä, mutta Berner kokee, että tarinan viesti koskee myös valtioita.

– Olemmeko me suomalaiset niitä, jotka jäävät kiinni nykyiselle tasolle näivettymään Vai pystymmekö siirtymään seuraavalle tasolle? Kysymys on tietynlaisesta henkiinjäämisestä.

Teksti: Antti Blåfield

Ministereiden kuvat: Eduskunta
Kuvituskuvat: Pixabay, VR