Olli-Pekka Heinonen: Mikä on koulun tarkoitus? Tästä on puhuttava paljon laajemmin
Peruskoulun olisi muututtava, mutta miten? Millaista osaamista tulevaisuudessa tarvitaan? Tästä Suomessa keskustellaan hyvin vähän – aivan kuin koulu olisi saareke, joka elää omaa, erillistä elämäänsä. Uudistusten toimeenpano taas jää puolitiehen, koska kokonaisuus ei ole kenenkään käsissä.
Euroopassa ja muualla maailmassa tätä keskustelua kyllä käydään, ja niin pitäisi meilläkin, sanoo Olli-Pekka Heinonen, entinen Opetushallituksen pääjohtaja ja opetusministeri, joka johtaa nykyään International Baccalaureate Organisationia. Hän katsoo Suomen koulutuskeskustelua ulkopuolelta, mutta hyvin informoituna ulkopuolisena.
”Oppimistulosten heikkeneminen nähdään meillä koulun kysymyksenä. Väitän, että isompi tekijä tässä ovat koulun ulkopuolelta tulevat muutospaineet, jotka muuttavat koulun todellisuutta. Tämä pitäisi ensin tunnustaa.”
Ratkaisuja pitäisi hakea kokonaisvaltaisemmin kuin Suomessa haetaan. Meillä on vahvasti atomisoitunut tapa tarkastella asioita. Hallinnonalojen työnjakoa kunnioitetaan niin paljon, että yhteiskunnallinen kokonaiskuva häipyy. Tästä on kyse myös koulukeskustelussa, Heinonen pohtii.
”Koulussahan on kyse aivan olennaisesti myös demokratian toimivuudesta. Puhumme turvallisuuspolitiikasta mielten voittamisen tasolla. Siitä käydään paljon taistelua. Puhutaanko siitä, millaisia valmiuksia koulussa annetaan tähän? Minusta ei.”
Suurten riskien ja mahdollisuuksien aikaa
Heinonen, kuten monet muut, sanoo meidän olevan nyt murrosvaiheessa. Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt maailma ja sen instituutiot eivät enää toimi, mutta emme myöskään tiedä, mikä on se uusi maailma, joka tulee.
”Tämä on hyvin riskialtista aikaa. Moni asia on muutoksessa ja synnyttää paineita, eikä vähiten oppilaiden ja opiskelijoiden henkiseen hyvinvointiin. Tämä näkyy joka puolella maailmaa.”
Samalla tämä on suurten mahdollisuuksien aikaa, Heinonen muistuttaa.
”Ehkä nyt luodaan jotain uutta. Tämä on siis etsinnän aikaa. Juuri tällaisena aikana on mietittävä sitä, mikä on koulun tarkoitus. Miksi koulu on olemassa? Onko koulun tehtävä oppiminen? Tietojen välittäminen? Onko oppiminen väline henkiseen kasvuun? Onko se työelämän tarpeiden tyydyttämistä varten?”
Emme enää pysty tarkasti määrittelemään, millaisia ongelmia tai työtehtäviä nykyiset oppilaat kohtaavat tulevaisuudessa. Tullaan siis tähän:
”Mitkä ovat niitä valmiuksia, joita tarvitaan ihmisen ja planetaarisen hyvinvoinnin synnyttämiseksi? Tätä meidän pitäisi pohtia”, Heinonen kehottaa.
Päätösten toimeenpanon tuki on hukattu säästöihin
Meillä on tähän periaatteessa hyvät valmiudet, Heinonen toteaa. Opettajilla on koulutus, johon sisältyy kyky ymmärtää tutkimuksia, kyky kehittävään opettajuuteen ja oman ammattitaitonsa uusintamiseen. Mutta järjestelmätasolla tätä kykyä ei ole.
”Meillä etäisyys kansallisen päätöksenteon ja yksittäisten koulujen välillä on liian suuri. Kun toinen pää tekee muutoksia, toinen pää ei ymmärrä sen motiiveja. Syntyy epätahtisuutta”, Heinonen selittää.
”On maita, jotka ovat ottaneet institutionaalista mallia Suomesta. Esimerkiksi Etelä-Koreassa on Suomen mallin mukainen yhteinen ’järjestelmän sillanrakentaja’. Suomessa sen sijaan ei enää itse toimita tämän mallin mukaan. Ei ole tahoa, joka toisi eri toimijoita yhteen. Sitä tarvittaisiin, jotta jokainen osanen pyrkisi samaan suuntaan.”
Koulutuspolitiikassa päätös on kymmenesosa muutoksen aikaansaamisesta, 90 prosenttia on toimeenpanoa. Sen varmistamista, että muutos menee läpi, ja se on meillä aivan liian heikkoa, Heinonen haastaa.
”Meillä luotetaan aivan liian paljon siihen, että kyllä se siitä. Opettajat pitää kouluttaa uudistuksiin ennen kuin ne tulevat voimaan. Mikä on uudistuksen sisältö? Mitä se heiltä edellyttää? Myös koulun johdon on oltava ajan tasalla tässä. Meillä oli aiemmin työkaluja näihin, mutta ne on otettu säästöjen nimissä pois. Kansallisella tasolla tehtyjen strategisten päätösten toimeenpanoon saa aika ohuesti tukea paikallisella tasolla.”
Luottamus kouluun on yhteiskunnalle elintärkeää
Meidän on pakko tehdä muutoksia tai olemme kymmenen vuoden kuluttua isommassa kriisissä, Heinonen sanoo. Hän puhuu legitimiteettikriisistä.
”Meillä alkaa syntyä erillisratkaisuja, jotka rapauttavat koko yhtenäiskoulun ajatuksen. Luottamus murenee, jos ajatus siitä, että koulutus on yhteiskunnan keino taata sen jäsenille perusvalmiudet toimia, elää ja kukoistaa, katoaa.”
”Ne, joilla on paremmat sosiaaliset ja taloudelliset lähtökohdat, pärjäävät kyllä. Sen sijaan ne, joilla on heikommat lähtökohdat, myös jäävät heikompaan asemaan.”
Se ei ole vain koulun ongelma. Se on koko yhteiskunnan ongelma.
Kaikki kouluun vaikuttavat toimijat, vetäkää samaan suuntaan
Laadukasta koulutusta tarjoavilla järjestelmillä näyttää olevan kolme yhteistä piirrettä, Olli-Pekka Heinonen vetää tutkimuksia yhteen:
1. johdonmukainen, pitkäjänteinen koulutuksen kehittäminen,
2. järjestelmätason herkkyys reagoida muutoksiin eli kyky nähdä isoja muutostekijöitä ja miten ne otetaan vastaan koulun todellisuudessa,
3. järjestelmän kyky katsoa kokonaisuutta systeemisesti.
Suomessa on petrattavaa kohdissa kaksi ja kolme, Heinonen osoittaa.
”Olemme olleet Suomen koulujärjestelmässä liian hitaita reagoimaan esimerkiksi maahanmuuton kasvuun ja teknologian muutokseen. Olemme vasta nyt, kymmenen vuotta somen valtavirtaistumisen jälkeen, tekemässä ensimmäisiä päätöksiä lasten somen käytöstä. Olemmeko oppineet tästä, että toimisimme ripeämmin tekoälyn suhteen?”
Järjestelmä on myös heikko katsomaan kokonaisuutta systeemisesti.
”Kouluun vaikuttavat eri toimijat pitäisi tuoda paremmin yhteen: vanhemmat, opettajankoulutus, seuraavat kouluasteet, harrastukset.”
Heinonen vetää mukaan vielä oppilashuollon. Siinä vaikeuskerroin kasvaa, koska mennään toiselle hallinnonalalle, sosiaali- ja terveystoimen puolelle.
”Kaikkien näiden toimijoiden pitäisi käydä peruskeskustelu koulun tarkoituksesta. Nyt kukin lähtee omista siiloistaan ja omista intresseistään. Varmasti näin tehdään hyvässä tarkoituksessa, mutta kun nuori tulee kuvioon mukaan, hän ei jakaudu siiloihin.”
”Meillä ei ole kokonaisuutta, jossa kaikki toimijat toimisivat yhteen. Tämä johtaa pirstaloituneeseen malliin, joka ei kenties ole edullisin myöskään kustannusmielessä. Tämä on ensimmäinen korjattava asia. Tarvitaan vahvempaa vuoropuhelua ja yhteistyötä.”