Miten mitata resurssitehokkuutta?

Resurssitehokkuus on yksi päivän sana niin EU-tasolla kuin Suomessakin. Kysymys on siitä, miten tehokkaasti ja tuottavasti luonnosta peräisin olevia resursseja hyödynnetään. Nyt pohditaan erityisesti sitä, millä mittareilla – indikaattoreilla – resurssitehokkuutta pitäisi arvioida.

Tellervo Kylä-Harakka-Ruonala, EK

Panosten eli luonnonvarojen kulutuksen määrittelyssä on ongelmana se, että siinä lasketaan usein yhteen erimitallisia tonneja: puuta, soraa, malmeja ja vettä. Tällöin ei tehdä eroa sen suhteen, paljonko eri luonnonvaroja on käytettävissä ja mitä ympäristövaikutuksia niillä on.

Toinen vaikeus syntyy siitä, että raaka-aineet, materiaalit ja tuotteet liikkuvat maasta toiseen. Maakohtaista kulutusta laskettaessa täytyy siten osata ottaa huomioon viennin ja tuonnin osuudet. Jos resurssien käyttöä tarkastellaan luonnonvara- ja materiaalikohtaisesti, kivien ja kantojen erimitallisuuden ongelma poistuu. Silloinkin täytyy kuitenkin muistaa erottaa, mikä on kotimaista kulutusta ja mikä on viennin rooli.

Resurssitehokkuutta voidaan arvioida myös yritystasolla, vaikkapa tuotantoprosessien tehokkuutta mittaamalla. Panosten mittaaminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista yritystasollakaan, koska tuotantoprosesseissa käytetään lukematon määrä erilaisia raaka-aineita ja materiaaleja. Vielä vaativampaa on arvioida panosten määrää tuotteen koko jalostusketjussa.  

Mihin suhteutetaan?

Jos luonnonvarojen kulutuksen mittaaminen on hankalaa, vielä suurempi hämmennyksen aihe on se, mihin tätä kulutusta pitäisi suhteuttaa. Toisin sanoen, mitä käytetään luonnonvaroista aikaansaatavan hyödyn mittarina. Suhteutuksessa käytetään yleensä tuotannon tai tuotteen määrää taikka niiden taloudellista arvoa.

Monesti luonnonvarojen käyttöä suhteutetaan myös maan asukaslukuun. Se ei mittaa tehokkuutta vaan luonnonvarojen kulutusta sinänsä. Per capita -suhteutus on Suomen kannalta äärimmäisen huono, jos kaikki luonnonvarojen kulutus langetetaan pienen väkimäärämme kontolle, vaikka valtaosa tuotteista viedään kulutettavaksi muualle maailmaan. Käytetyt puutonnit pitäisi siis pikemminkin jakaa sadalla ja metallitonnit viidelläkymmenellä miljoonalla kuluttajalla – eikä viidellä miljoonalla suomalaisella. Eri asia on, jos viennin osuus on jo poistettu luonnonvarojen käyttömäärästä ja puhutaan vain suomalaisten omasta kulutuksesta.

Tuotekohtaisissa tehokkuustarkasteluissa pitää lisäksi olla tarkkana siinä, puhutaanko samasta tuotteesta. Esimerkiksi yleiskäsite ”paperi” voi johtaa harhaan, koska muun muassa painopaperi ja WC-paperi eivät ole käyttäjän kannalta sama tuote. Tämä pätee myös toisinpäin: sama käyttöarvo voidaan saavuttaa hyvinkin erilaisilla tuotteilla.  

Pilke silmäkulmassa olen arvioinut, että mieluisat mittarit saattavat loppujen lopuksi määräytyä itse kunkin koulutustaustan mukaan: ekonomisti varmaankin haluaa suhteuttaa resurssien käyttöä BKT:hen tai muuhun taloudelliseen mittariin, insinöörille sen sijaan sopinee myös tonni per tonni. Ekologi puolestaan haluaisi suhteuttaa resurssien käytön sillä aikaansaataviin ekosysteemipalveluihin, kun taas humanistille luontaista olisi ihmisläheinen suhteutus. Olkoon se vaikkapa luonnonvarojen käyttö per mielihyvälisä.

Oli miten oli, indikaattoreiden kehittämisessä tarvitaan malttia. Ennen kuin voidaan saada aikaan mielekkäitä mittareita ja indikaattoreita, on ensin osattava päättää, mitä niillä oikein halutaan mitata.

Tellervo Kylä-Harakka-Ruonala
johtaja, infra ja ympäristö
Elinkeinoelämän keskusliitto EK