Vesa Rantahalvari: Tie julkisen talouden tasapainottamiseen kulkee tasapainon heikentämisen kautta?

Tarve tasapainottaa julkista taloutta usealla miljardilla eurolla seuraavalla vaalikaudella näyttää riidattomalta. Poliittisilta puolueilta odotetaan ehdotuksia, joilla tasapainotus niiden mielestä pitäisi toteuttaa. Osalta puolueita niitä on jo tullutkin. Osa painottaa menoleikkauksia ja osa veronkorotuksia.

Huomionarvoista puolueiden julkaisemissa tavoitteissa on se, että meno- ja tulosopeuttamisen ohella ne ajavat menonlisäyksiä, jotka eivät vahvista julkista taloutta tai ole edes kustannusneutraaleja. Esimerkinomainenkin lista ehdotetuista menonlisäyksistä on pitkä: lapsilisien korottaminen, työttömyysturvan ja asumistuen suojaosuuksien palauttaminen, uusimuotoinen aikuiskoulutustuki, työttömyysturvan lapsikorotus, asumistuen nosto, sote-järjestöjen rahoituksen lisäys, asiakasmaksujen alentaminen, lääkekorvausten korottaminen, perhevapaakorvausten korotus ja saantiajan pidennys sekä osittainen perustulo. Näiden toteuttamisen hintalappu riippuu tietysti toteutustavasta, mutta kyse on helposti sadoista miljoonista euroista.

Osaa näistä lisämenoista on perusteltu sillä, että ne rahoitetaan työnantajien ja palkansaajien sosiaalivakuutusmaksuja nostamalla. Eli rahoitus tulisi sosiaalivakuutusrahastojen kautta eikä rasittaisi valtiontaloutta. Sosiaalivakuutusrahastot ovat periaatteessa rahoituksellisesti tasapainossa toisin kuin rankasti alijäämäinen valtiontalous.

Perustelu on paikkaansa pitämätön monesta syystä. Vaikka julkisessa taloudessa on itsenäisiltä näyttäviä sektoreista, julkinen talous on kokonaisuus, jonka osat vaikuttavat toisiinsa. Julkisen sektorin työnantajatkin maksavat sosiaalivakuutusmaksuja, mikä kasvattaisi valtiontalouden menoja. Valtion tulot supistuisivat, koska sosiaalivakuutusmaksut ovat verotuksessa vähennyskelpoisia. Työttömyysetuuksiin tasokorotuksilla on taipumus pidentää työttömyysjaksoja, mikä kasvattaisi valtion rahoitusosuutta päivärahamenoista.

Eräissä puolueissa ollaan huolissaan työn verotuksen kiristymisestä. Syytä ollakin, sillä työn verotus on nykyiselläänkin kovin kireää. Samaan aikaan kuitenkin esitetään edellä lueteltuja toimia, jotka sosiaalivakuutusmaksujen nousun takia kiristäisivät työn verotusta. Yhtä aikaa ei voi kannattaa työnverotuksen ennallaan pitämistä ja uudistuksia, jotka kasvattaisivat verotaakkaa.

Osa julki tuoduista menoja lisäävistä ehdotuksista lienee kuitenkin vaalitavoitteita, joita ei välttämättä ajeta tosissaan Säätytalon hallitusohjelmaneuvotteluissa. Osa niistä saattaa jäädä unholaan heti vaali-illan jälkeen ja hallitusohjelma laaditaan eri papereiden pohjalta.

Olivatpa puolueet miten tosissaan tavoitteidensa kanssa, menonlisäysten vaatiminen useiden miljardien sopeutusurakan edessä ei tunnu fiksulta. Niiden toteuttaminen tarkoittaisi, että muulta on löydettävä vieläkin enemmän sopeutettavaa. Menonlisäykset voivat olla jossain määrin poliittista realismia, mutta niiden pitäisi olla todellisia investointeja eli uudistuksia, jotka rahoittaisivat itsensä esimerkiksi korkeampana työllisyytenä tai tuottavuutena.