Isomaa ja Urrila: Varallisuusvero hidastaisi kasvua ja karkottaisi pääomaa
Kansainvälisessä verokeskustelussa on kohta pari vuotta vellonut kuumana kysymyksenä ”ultrarikkaiden” varallisuusvero, jota ovat ehdottaneet useammatkin verokeskustelijat. Ajatukset kumpuavat erityisesti USA:n rikkaimpien koetusta poliittisesta vaikutusvallasta ja alustatalouden tuomista muutoksista.
Lähtökohdat kotimaisessa keskustelussa ovat aivan erilaiset. Suomessa ei juuri ole ultravarakkaita, esimerkiksi Forbesin listalle pääsee Suomesta vain muutamia henkilöitä. Myöskään keskustelu vaikkapa alustatalousyhtiöiden poliittisesta vaikutusvallasta ei ole meillä relevanttia. Kun Suomessa jo on käytössä kattava pääomatulovero ja kiinteistövero, ehdotukset varallisuusveron tarpeesta osuvat meillä ohi maalin.
Varallisuusvero on häviävä veromuoto
Yleinen varallisuusvero on nykyisin kansainvälisesti harvinainen ja poistumassa oleva veromuoto, vaikka hätäisempi voisi tehdä toisen johtopäätöksen kansainvälisestä keskustelusta. Vuonna 1990 varallisuusvero oli käytössä 12 OECD-maassa, tällä hetkellä enää kolmessa. Varallisuusvero on 1990-luvulla tai sen jälkeen poistettu Suomen lisäksi mm. Ruotsissa, Tanskassa, Islannissa, Saksassa, Itävallassa ja Alankomaissa. Myös Ranskan aiempaa yleistä varallisuusveroa on nyttemmin kavennettu vain tiettyihin omaisuusluokkiin, kuten kiinteistöihin kohdistuvaksi.
Ja mikä ehkä tärkeintä: yksikään maa, joka on varallisuusverosta aikanaan luopunut, ei ole sitä ottanut uudelleen käyttöön. Tämäkin osoittaa sen, että verojärjestelmän kehittämiskohteita on eurooppalaisessa todellisuudessa haettava muualta kuin varallisuusveron palauttamisesta.
Laaja varallisuusverosta luopuminen osoittaa, että vero ei ollut hyvä tapa kerätä verotuloja ja ratkaista eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä. Verosta on luovuttu siksi, ettei se toimi. Veron tuottoarviot jäävät mataliksi, se syö omaa ja muiden verojen veropohjaa ja ennen kaikkea luo taloudellista tehottomuutta ja heikentää kasvua. Veron käyttäytymisvaikutukset ovat suuret ja se johtaa pääomapakoon.
Varallisuusveron käytännön ongelmia
Varallisuusveroista on luovuttu aikanaan hyvistä syistä, jotka olisi erittäin tärkeää muistaa myös nykyisessä keskustelussa. Ensinnäkin varallisuuden määrittely ja arvostaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, mihin törmättiin myös Suomessa aikanaan. On vielä suoraviivaista määrittää esimerkiksi pörssiosakkeiden ja muiden listattujen omaisuuserien arvo, mutta kiinteistöjen ja listaamattomien yritysten arvostus onkin jo vaikeampi kysymys, puhumattakaan vaikkapa taide-esineistä tai urheilujoukkueista. Myös veropohjan määrittely eli se, mitä kaikkea verotettaisiin, on oma ongelmansa – jos halutaan kerätä merkittäviä verotuottoja, veropohjan pitäisi olla mahdollisimman laaja.
Toiseksi, hyvässä verojärjestelmässä verotuksen pitäisi jollain tavalla seurata veronmaksukykyä. Varallisuusvero on ongelmallinen, koska verotettava varallisuus ei ole suinkaan sama asia kuin veronmaksukyky. Varallisuus ei läheskään aina realisoi tuloa, se voi olla hyvin epälikvidiä ja realisoitumattomat arvonnousut ovat aina vain karkeasti arvioitavissa.
Yleinen varallisuusverotus johtaa myös usein hyvin korkeisiin reaalituoton veroihin. Jos esimerkiksi sijoituksen nimellistuotto on 6 prosenttia vuodessa ja inflaatio 2 %, tavallinen 30 prosentin pääomavero (1,8 % nimellistuotosta) onkin jo 45 prosentin vero inflaation jälkeisestä neljän prosentin reaalituotosta. Mutta jos pääomaveron rinnalle otettaisiin vielä käyttöön yleinen 1 prosentin varallisuusvero, sijoituksen reaalituoton veroaste nousisi 70 prosenttiin eli paljon palkkatulon sinänsä korkeita veroasteita ylemmäs.
Varallisuuden tuoton verotus onkin sekä omaisuuden suojan että hyvän verojärjestelmän periaatteiden näkökulmasta paljon parempi veromuoto kuin itse varallisuusvero.
Norjan esimerkki on varoittava
Norja on yksi niistä kolmesta maasta, jossa on vielä käytössä varallisuusvero, joka on lisäksi kansainvälisesti poikkeuksellisen kattava. Veroa peritään 1 % yli 1,76 miljoonan Norjan kruunun (~ 150 000 €) varallisuudesta. Lisäksi suurista, noin 20 miljoonan Norjan kruunun ylittävistä määristä peritään korotettua 1,1 prosentin veroa. Varallisuusveron veropohja on Norjassa huomattavan laaja, mutta eri omaisuuserien verotusarvo vaihtelee suhteessa markkinahintaan ja arvostukset vaikuttavat hyvinkin satunnaisilta.
Norjassa varallisuusvero on johtanut siihen, että kansainvälisiä rekrytointeja on vaikea tehdä, erityisesti varallisuusveron ja maastapoistumisveron yhdistelmän takia. Riskipääomarahoituksen saatavuus on heikkoa ja erityisesti vähäriskisempien (matalamman tuotto-odotuksen) sijoituskohteiden reaalituoton verotus on äärimmäisen kireää.
Varallisuusverotus aiheuttaa Norjassa lisäksi merkittävän listautumiskynnyksen, koska listaamattomien yritysten verotus perustuu tasearvoon mutta listayhtiöiden markkina-arvoon.
Uuden tutkimuksen (Blandhol 2025) mukaan varallisuusveron nosto johtikin Norjassa varakkaiden maastamuuttoon, yritysten tulosten heikkenemiseen ja matalampaan BKT:n tasoon.
Suomeen verrattuna Norjan tilanne on ylipäänsä erilainen: maassa ei ole perintö- ja lahjaveroa ja kiinteistöveron merkitys on pieni. Norjan varallisuusvero ei olekaan ainoastaan ultrarikkaiden, vaan varsin laajojen väestöryhmien vero.
Entä voidaanko varallisuusveron mahdollisesti aiheuttama pääomapako tilkitä maastapoistumisverolla? Ojasta allikkoon taas. Tässäkin varoittavaa esimerkkiä on hyvä etsiä Norjasta, jossa vero on johtanut moniin kielteisiin seurauksiin. Vero ei ainakaan kannusta jäämän maahan, vaan pakenemaan sieltä.
Veropolitiikassa pikavoittojen saaminen ei ole realismia. Sen sijaan ennustettava veropolitiikka, joka tekee toimintaympäristön vakaaksi ja houkuttelevaksi sekä kannustaa poistumisen sijaan maahan jäämiseen, on pitkällä aikavälillä toimivin taktiikka julkisten menojen rahoittamisen näkökulmasta.
Artikkeleita: