Sanni Bertell: EU:n hankintauudistus ei vielä vuosiin valmis

Komission hankintauudistuksen luonnos vuoti kesällä, ja se on huomattu myös Suomen hankintakentällä. Eikä ihme, kansallisen hankintalain uudistus tuli voimaan kesäkuussa.

Muutama keskustelija spekuloikin, että jos komissio pistää kaiken uusiksi, menikö suomalaisten kova työ hankintalain osalta hukkaan. Ei tietenkään mennyt. Lopputulos EU:ssa määräytyy neuvottelujen kautta: Todennäköistä on, että viimeisetkin Suomen hankintalakiuudistuksen siirtymäajat ovat kuluneet umpeen, kun nyt valmisteltava hankinta-asetus (tai direktiivi) tulee sovellettavaksi. Epätahtisuus on toistuva haaste EU-sääntelyn kanssa. Hankintamarkkina on kuitenkin niin suuri kokonaisuus, Suomessa n. 38 miljardia, ettei uudistuksia kannata pysäyttää vuosiksi.

Kun komissio julkaissee ensi kuussa virallisen ehdotuksensa, neuvottelut jäsenmaista koostuvan neuvoston ja parlamentin välillä alkavat. Komissio näyttäisi olevan kallellaan asetukseen, mikä vähentäisi kansallista joustovaraa. Asia on moniulotteisempi. Jo nyt luonnos sisältää mekanismeja kansalliseen joustoon eli asetuskaan ei ole tarkoitettu täysin jäykäksi. Lisäksi jo aiemmin keväällä 17 jäsenvaltiota ilmoitti vastustavansa asetusta ja haluavansa direktiivin. Asia ei siis etene ilman kompromisseja.

Neuvotteluissa jäsenvaltiot hakevat kansallista liikkumavaraa itselleen tärkeissä kysymyksissä – ja tässä poliittisessa tilanteessa liikkumavaraa varmasti tulee. Kansallisen uudistuksen valossa mielenkiintoinen neuvottelukysymys on sidosyksikkösääntely eli in-house -asema. Keskustelua seuranneille on tuttua, että sidosyksikkömalli on hankintalain pääsäännöstä poikkeava tapa ostaa ilman kilpailutusta julkisen toimijan omalta yhtiöltä.

Suomessa poikkeusperusteen käyttöä tiukennettiin entisestään, ja se poikkeaa direktiivin perusratkaisusta. Emme ole tässä suhteessa ainoita. Erilaisia, Suomea tiukempia sääntelyrajoituksia löytyy useasta maasta. Espanjassa on tehokkuuskriteeri verrattuna kilpailutukseen, Italiassa tulee osoittaa markkinoiden epäonnistuminen. Puola puolestaan on kiristänyt ulosmyyntiehtoa, ja niin edelleen. Muun Euroopan tilanteeseen peilaten voidaan pitää varsin todennäköisenä, että lopullinen asetus tulee jättämään kansallista harkintavaltaa tavalla, joka ei pakota Suomea muuttamaan in-house -sääntelyään tai nostamaan ulosmyyntirajoja. Tämän puolesta EK on vaikuttanut aktiivisesti jo uudistuksen valmisteluvaiheessa ja tulee vaikuttamaan läpi lainsäädäntöprosessin.

Luonnoksessa on myös myönteistä koko hankintakentän kannalta. Menettelyihin tulee lisää joustoa ja niiden määrä vähenee. Myös valintakriteereitä kevennetään, pk-sektorille hankalia liiallisia liikevaihtovaatimuksia ja perusteettomia kokemusvaatimuksia karsitaan. Tämän vastapainoksi hankintayksiköt velvoitetaan lisäämään läpinäkyvyyttä ja oikea-aikaista dataa, sekä tekemään etukäteisen tarvesuunnitelman budjettikauden alkuun. Nähdäkseni komissio ei aja sääntelyn sisällön purkamista sinänsä, kontrollin painopiste vain siirtyy muotomääräyksistä dataan ja läpinäkyvyyteen. Onnistuessaan uudistus voi tuoda huomattavaa tehokkuutta sekä tarjoajille että ostajille. Komissio on tässä kohtaa tehnyt kotiläksynsä hyvin, mutta toki on vielä monta yksityiskohtaa selvittämättä ajatuksesta toteutukseen. Suomessa toteutetut hankintojen osiin jakamisen velvollisuus ja uudelleenkilpailutusvelvollisuus yhden tarjouksen tilanteessa ovat mekanismeja, jotka on syytä säilyttää myös tulevassa muutoksessa.

Kun EU siirtää painopistettä avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen, Suomessa on tehty tähän paljon pohjatyötä eli toivottavasti olemme etumatkalla, kun komission sisämarkkinoita vahvistava hankinta-agenda etenee.

Tässä vaiheessa varmaksi voidaan sanoa, että luonnos on luonnos, todellisuus muodostuu ajan kanssa.