Ylikarjula bloggaa: EU-budjetin koko ei ole itseisarvo

Monivuotiset rahoituskehykset määrittävät ylärajan EU:n vuosittaisen budjetin menoerille vähintään viideksi vuodeksi kerrallaan, eikä unionilla ole enää varaa keskittyä maatalouden ja aluepolitiikan rahoitukseen. Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kauppalehdessä.

EU:n seuraavasta pitkän aikavälin budjetista muodostuu yksi tämän vuoden kiivaimmista eurooppalaisista puheenaiheista. Viitteitä tästä saatiin tammikuun alussa, kun Euroopan komission järjestämä tilaisuus keräsi Brysseliin yli tuhatpäisen yleisön eri puolilta Eurooppaa ja sen ulkopuoleltakin. Suomessakin kaivataan asiasta keskustelua, sillä komissio antaa toukokuussa oman ehdotuksensa vuoden 2020 jälkeisestä monivuotisesta rahoituskehyksestä.

Uskommeko aidosti EU:n budjetin lisäarvoon? Tämä kysymys tulee väistämättä mieleen, koska debatti rahoituskehyksistä on käynnistynyt väittelyllä EU:n budjetin suuruudesta. Ei siis siitä, mitä meidän on yhdessä järkevää hoitaa ja rahoittaa EU-tasolla. Lisäksi jäsenmaat painottavat tavoitteissaan niitä menoeriä, jotka palauttavat mahdollisimman paljon varoja omaan maahan. Nämä lähtökohdat on edellisiä pitkän aikavälin budjetteja neuvotellessa johtaneet repivään keskusteluun, joka on lisännyt erimielisyyttä jäsenmaiden välille. Koska Eurooppa on jakautuneempi kuin ennen, budjettikeskusteluissa pitäisi painottaa EU:n yhteistä etua eikä kunkin maan lyhyentähtäimen hyötyjä.

Elinkeinoelämän näkökulmasta EU:n lisäarvo ei muodostu ensisijaisesti EU-tason rahoituksesta vaan ennen kaikkea eurooppalaisesta toimintaympäristöstä kuten yhteisistä sisämarkkinoista ja kauppapolitiikasta. EU-rahoitus on kuitenkin tärkeä työväline unionin kehittämisessä ja vastattaessa yhteisiin haasteisiin.

Viisaasti tehdyt yhteiset investoinnit voivat tuoda huomattavia kustannussäästöjä. Yhdistämällä resursseja unionin tasolla jäsenvaltioiden on saatava aikaan selvästi enemmän tuloksia kuin toimimalla yksin. EU-budjettia ei pidä käyttää kansallisesti harjoitetun politiikan aukkojen paikkaamiseen. EU:ssa tarvitaan jäsenmaiden tavoin tiukkaa budjettikuria, mutta EU:n budjetin suuruus ei saa olla itseisarvo.

Tämänhetkinen EU-varojen jako pohjaa historialliseen perinteeseen. Nykyisistä rahoituskehyksistä yli 70 % käytetään maatalouteen ja maaseudun kehittämiseen sekä koheesiopolitiikkaan, jonka tavoitteena on pienentää alueiden välisiä kehityseroja. Rahoituskehyksistä 13 % menee suoraan kilpailukykyyn vaikuttaviin toimiin kuten investointeihin tutkimus- ja innovaatiotoimintaan. Noin 6 % käytetään EU:n ulkoiseen toimintaan, jolla pyritään torjumaan köyhyyttä sekä edistämään vakautta ja vaurautta. Alle 2 % rahoituskehyksistä käytetään oikeus- ja sisäasioihin kuten turvapaikka- ja muuttoliikekysymyksiin liittyviin toimenpiteisiin tai ulkorajoja ja sisäistä turvallisuutta koskeviin aloitteisiin.

EU:ssa on keskityttävä aidosti eurooppalaisiin julkisiin hyödykkeisiin, jotka on tehokkainta tuottaa ja rahoittaa EU-tasolla. Tällaisia ovat avoimen kilpailun perusteella jaettavat varat tutkimus- ja innovaatiotoimintaan, jotka tukevat EU:n uudistamista sekä investoinnit sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen, jotka puolestaan tuovat unioniin vakautta. Joitakin muita alueita on rahoitettava nykyistä vähemmän, koska budjetti tuskin kasvaa merkittävästi nykyisestä noin prosentista EU:n bruttokansantulosta.