Urrila bloggaa: Suomen työmarkkinoilla on pystyttävä paljon parempaan – mutta heikoimpia oppilaita emme ole

Suomen työmarkkinoiden pelisäännöt ja joustavuus ovat puhuttaneet viime aikoina. Työmarkkinanäkemyksiä on esitetty niin elinkeinoelämän, ammattiyhdistysliikkeen kuin vaaleihin valmistautuvien poliitikkojenkin puolelta.

Pääministeri Juha Sipilä totesi 20.3. Ylen vaalitentissä, että Suomen työmarkkinat ovat lähestulkoon maailman joustamattomimmat. Sipilän mukaan Suomi on kolmanneksi heikoin – siis vasta sijalla 138, kun vertailussa on mukana 141 maata.

Tämä väite on väärä ja syytä oikaista selkeästi. Suomen sijoitus on 19., ei 138:s. Suomen työmarkkinoilla on tietenkin erittäin paljon korjattavaa ja muutospaineita, mutta maailman kolmanneksi heikoimpia emme silti ole. Useimmissa kattavammissa kansainvälisissä vertailuissa Suomen työmarkkinat sijoittuvat karkeasti keskikastiin – eivät heikoimpien joukkoon, mutta aivan liian kauas kärjestä.

Sipilän käyttämä luku on peräisin maailman talousfoorumi WEF:n kilpailukykyvertailusta, mutta se kuvaa ainoastaan yhtä joustavuuden osa-aluetta eli palkanmuodostuksen joustavuutta. WEF:n työmarkkinoiden toimintaa koskevat tiedot on kerätty kyselytutkimuksella, jossa vastaajina on yritysjohtajia, ekonomisteja ja muita asiantuntijoita. Kokonaan ei voi välttyä ajatukselta, että Suomen aiempi varsin keskitetty palkkamalli sekä kilpailukykysopimuksen yleinen nollakorotusvuosi näkyvät yhä tällaisen kyselyn vastauksissa.

Suomen työmarkkinoilla on WEF:n kyselyn jälkeen otettu selkeä suunta kohti ala- ja yrityskohtaista sopimista. Palkkamalli oli jo viime liittokierroksella varsin erilainen kuin kilpailukykyvertailua tehtäessä, ja paikallisen sopimisen yleistyminen näkyy varmasti myönteisesti tulevien vuosien vastauksissa tältä osin.

Työmarkkinoiden joustavuuden kasvattaminen ei ole itseisarvo, vaan yksi tärkeimmistä rakenteellisista keinoista, joilla voimme päästä korkeaan työllisyysasteeseen ja matalaan rakennetyöttömyyteen.

Työllisyysasteemme jää viime vuosien kohenemisesta huolimatta selvästi jälkeen pohjoismaisista naapureistamme ja myös Saksasta. Avoimia työpaikkoja on meillä ennätysmäärä ja työttömyys on yhä melko korkea. Tämä yhdistelmä on yksinkertaisesti kestämätön niin julkisen talouden kuin työvoimaa kaipaavien yritystenkin kannalta. Työt ja niiden tekijät kohtaavat meillä heikosti, ja alueelliset erot Suomen eri osien välillä ovat erittäin suuret. Työelämästä syrjään jäämisellä on myös erittäin korkea inhimillinen hinta monille suomalaisille.

Suomella on siis paljon kirittävää työllisyysasteen nostossa ja työelämän joustavoittamisessa, eikä pelkkä palkanmuodostuksessa meneillään oleva muutos ole riittävä. Emme voi olla lainkaan tyytyväisiä nykytilanteeseen.

Onko Suomessa sitten mitään hyviä esimerkkejä työelämän joustoista? Ehkä selkeimmäksi nostaisin jo vuosikymmeniä vanhan, mutta edelleen toimivan lomautusjärjestelmän. Finanssikriisin yllättäessä monet maat katsoivat esimerkkiä Suomesta, jossa merkittävätkin tilapäiset joustot olivat mahdollisia lomautuksien kautta.

Työelämän kehittäminen on jatkuva prosessi, jossa on monia toimijoita. Vaatimukset myös muuttuvat ajassa – tulevaisuuden rakenteita mietittäessä ei voi ohittaa meneillään olevaa teknologista murrosta, jolla on suuret vaikutukset työelämäämme. Vanhat työmarkkinarakenteet eivät toimi maailmassa, jossa digitalisaatio myllertää perinpohjaisesti työvoiman kysyntää, toimialojen rajoja ja monissa tehtävissä koko työn luonnetta.

Vaikka on reilusti liioittelua väittää Suomen työmarkkinoiden olevan tällä hetkellä maailman jäykimpien joukossa, rimaa myös työelämän kehittämisessä pitää nostaa selvästi. Tulevalla hallituskaudella tavoitteena pitää olla yli 75 prosentin työllisyysaste ja jatkossa sitäkin enemmän. Tarvittavat keinot tulee suhteuttaa tähän tavoitteeseen – urakka on suuri niin työmarkkinoilla, verotuksen ja sosiaaliturvan uudistamisessa kuin vaikkapa osaamisen ja innovaatioiden kiihdyttämisessä.